Ilkka Remes: Jäätyvä helvettiKari Häkämies: Kaksoiselämää

Kun poikani olivat murkkuja, meillä pyöri muutaman vuoden ajan Ilkka Remeksen kirjoja. Luin niistä jonkun, mutta sensortin kohellus ei ollut minun lajini.

Nyt huusholliin ilmestyi HS Teema -liitteen innoittamana kirjastosta Remeksen neljä uusinta kirjaa. Ne kertovat kuvitteellisesta tilanteesta, missä Venäjä alkaa terrorisoida Suomea pakottaakseen sen toimimaan tahtomallaan tavalla. Kirjat ovat itsenäisiä, mutta sama päähenkilö sitoo niitä toisiinsa.

Rupesi vähän kylmäämään, kun Remeksen Jäätyvän helvetin luettuani tuli uutinen, että HUSin järjestelmä romahti ja sairaala oli toistaitoisessa tilassa pari päivää. Viime viikolla uutisissa kerrottiin, että tykkylumi aiheutti monen päivän sähkökatkoja Kainuussa. Edes hätäpuheluja ei voinut kaikin paikoin soittaa, ja pelastusviranomaisten, poliisin ja rajalaitoksen käyttämässä Virve-verkossa oli häiriöitä.

Kiinteä lankapuhelinverkko on jo purettu pois Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja nykyisin puhelimen käyttö onnistuu vain, jos on sähköä. Tukiasemien toimintakin on kiinni sähköstä, eli vaikka saisit kännykkäsi ladatuksi aggregaatilla, ei auta, jos tukiasema sippaa. Virve-verkko käyttää samoja mastoja kuin matkapuhelimet.

Jäätyvä helvetti kertoo kyberhyökkäyksestä Suomeen. Kun suunnilleen kaikki on netin ja sähkön varassa, tarvitaan vain osaavat hakkerit ja sopiva virus ja yhteiskunta on rähmällään. Suomen sähköverkko romahtaa. Kun vielä varavoimaloissa tapahtuu muutama räjähdys, koko Suomi lamaantuu. Ei toimi lämmitys, ei valot, ei netti, ei puhelimet, ei terveydenhuolto, ei saa ruokaa eikä bensaa. Ajat siis autollasi just sen verran, mitä tankissa on, ja sitten se on polkupyörä, sukset tai jalankulku.

Suomalaiset ovat tottuneet ajattelemaan, että aina on jokin varasysteemi ja viranomainen takatukemassa, mutta ei ole. Jokainen on omien kynttilöidensä, tulitikkujensa, säilykepurkkiensa ja takkojensa varassa - jos niitä on.

Remes-tyyliin Jäätyvässä helvetissä riittää kohellusta ja päähenkilö selviää pinteestä toiseen muutamalla mustelmalla. Se, mikä tekee kirjasta kiinnostavan, on suomalaisen yhteiskunnan sinisilmäisyys. Teeman haastattelussa Ilkka Remes kertoo yllättyneensä, kuinka avuton suomalainen yhteiskunta on ilman sähköä, kun alkoi kerätä kirjaan aineistoa. Luottamus on arvostettava ominaisuus, mutta niin varomaton ei pitäisi olla, että puretaan varasysteemit ja jäädään niinsanotusti yhden kortin varaan (HS Teema 5/17).

 

Kari Häkämiehen uusin kirja osui käsiini kaverin kirjapinosta, kun mietin, mitä sitten lukis. Häkämiestä en ole lukenut, kokeillaan.

Kari Häkämies on tuttu nimi politiikasta. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja ja toimi aikanaan myös oikeusministerinä ja sisäasiainministerinä. Tätä nykyä on hän on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja. Sen rinnalla hän on julkaissut vuodesta 2010 lähtien seitsemän dekkaria.

Kaksoiselämää alkaa tilanteesta, jossa perussuomalainen Kari Pajari on pudonnut eduskunnasta ja joutuu sen myötä jättämään sisäministerin pestin. Hän on vasta sulkenut ministeriön ovet takanaan, kun hänet löydetään ammuttuna Tähtitorninmäeltä.

Pajarin murha ei ole ensimmäinen, vaan niitä tulee lisää. Kuka ja miksi on tekojen takana?

Häkämies kirjoittaa rennon sujuvaa tekstiä. Henkilöt ovat aidon oloisia, sekä fiktiiviset että ne, joiden takana näkyy suomalaisen politiikan elävä esikuva, esimerkiksi ulkoministeri Voitto Sorri. Häkämies tuntee vallan kammareihin liittyvät asiat ja tilanteet, joista kirjoittaa.

Kaksoiselämän juoni johtaa Turun tautiin. Sillä tarkoitetaan erityisesti Turussa 1960-luvulta alkaen ollutta rakennusliikkeiden ja päättäjien välistä korruptiota, joka liittyi kaupungin keskustan vahojen rakennusten purkuun. Samaa tapahtui muissakin kaupungeissa, ja kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta historialliset keskustat pilattiin monin paikoin rumilla uudisrakennuksilla.

Kaksoiselämän jälkeen luin toisenkin Häkämiehen dekkarin, Presidentin murhe. Molempien plussapuolia ovat sujuva teksti, mielenkiintoisesti poliitiikkaan ja vallanpitäjien pariin sijoitetut tapahtumat ja aidon oloiset henkilöt.

Loppuratkaisu on harmittavasti molemmissa vähän liian yllättävä, lukijalle tulisi antaa enemmän vinkkejä matkan varrella. Myös naiskuva on turhan kliseemäinen, mutta ei onneksi kokonaan, esimerkiksi rikostutkija Jonna Tarasti on pätevä ja nokittaa muutaman kerran osuvasti vanhoja setiä.

Häkämiehen dekkarit sopivat hyvin lomalukemiseksi, kun haluaa sutjakkaasti etenevää tarinaa, jossa on kiinnostavia yhteiskunnallisia kytköksiä, mutta ei raskasta asiaa.

SAMAA GENREÄ: Risto Isomäki Haudattu uhka

Risto Isomäki kirjoittaa Haudattu uhka -kirjassaan,  että Olkiluodon ydinvoimalan vartointi on minimaalista, jos sitäkään. Voimala on Pohjanlahdella, ja kuka tahansa huviveneilijä voi ajaa sen rantaan. Lienevätkö suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuusjärjestelyt todellisuudessakin yhtä lepsua touhua?