torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Kun käännän kirjan kannet kiinni, päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut tämän tarinan ennenkin. On poika äveriästä suomenruotsalaista sukua, on toinen poika tavallisesta perheestä ja on tyttö, johon varaton poika rakastuu. Suhde tempoilee, ollaan yhdessä tai ei olla.

Miljöö on varakkaiden helsinkiläisten asuinalue, tällä kertaa Eira. Kolmikon ympärillä on kaveriporukka. Jotakuta dissataan, joku on kovis, joku tahdoton seurailija.

Eletään 1960-lukua, kolmikko on koululaisia. Aika etenee, kolmikko varttuu, tulee rikkaiden hervottomia bileitä viinoineen ja huumeineen, ja valtavassa lukaalissa on tilaa naiskennella milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Tarinaa säestää aikakauden musiikki.

Aikuistuessaan rikas poika käy yhä kovemmaksi. Rahaa täytyy saada lisää ja lisää, ja sitä tulee bisneksistä. Köyhä poika seuraa rikkaan kaverin elämää ja kipuilee naisasioissa.

Kukaan ei ole onnellinen.

Rikinkeltaisen taivaan nimettömäksi jäävä minäkertoja sanoo, että sielussa on reikä. Sisällä on tyhjiö, jota juhliminen, naiminen, musiikki tai taide ei täytä. Ihmiset ovat kuin ihmisenkuoria, jotka etsivät onnea, mutta onni kestää vain hetken ja pakenee taas kulman taakse.

Ystäviin voi luottaa tai sitten ei. Pettämistä ja pettymistä tulee sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi. Kyynärpäillä pääsee eteenpäin, jos ei ole rahaa, ja jos on rahaa, kyynärpäiden avulla sitä saa yhä lisää. Rikkauskaan ei tuo onnea, mutta rahan- ja vallanhimo ajaa silti eteenpäin.

Kjell Westön uusin kirja Rikinkeltainen taivas jättää tyhjän olon, kuin olisin syönyt ison aterian, joka ei pidä nälkää.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja kieli paikoin kaunista: “Hiekkatietä reunustivat korkea männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa”.

Mutta kirjan luettuani kysyn, mitä tästä pitäisi jäädä käteen? Taas yksi tarina komeista kuorista, sisältä ontoista, elämästä, joka päätyy alakuloon?

Kuitenkin on ihmisiä, joiden elämä ei ole tyhjää ja tarkoituksetonta. On ihmisiä, jotka ovat onnellisia. Miksi näiden tarinoiden henkilöt eivät missään kohdin katso heitä ja mieti, olisiko elämässä tarjolla jotain muuta, jotain, mistä tyhjyys täyttyy? Onhan niitä esimerkkejä: kuka muuttaa maalle, kuka alkaa tehdä hyviä tekoja, kuka vaihtaa ammattia, kuka löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka antaa tarkoituksen ja tukkii sielun reiän.

Poikkeuksiakin joukossa on, tässä kirjassa Sandrine, 2000-luvun nuori nainen, joka alkaa muuttaa maailmaa tarttumalla epäkohtiin niillä keinoin, mitä hänellä on. Mutta “vanhat pierut” eivät herää edes siinä vaiheessa ajattelemaan, että mitäs jos minäkin tekisin jotain toisin.

Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kuuttakymppiä lähestyvä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjallisuushistoriaan jäävän sukupolviromaanin, vähän samantyylisen kuin Leijat Helsingin yllä. Minäkertoja sanoo, että hän kirjoitti menestysromaanissaan mukaellusti nuoruuden kaveripiiristään, mutta nyt tässä kirjassa hän kertoo asiat kuten ne oikeasti olivat, ilman softaamisia.

Toistuva kuvio poika&poika&tyttö ei sinällään haittaa, kun se on puettu riittävän uudenlaisiin vaatteisiin. Kangastus38–kirjassa tätä peruskuviota ei ollut, mutta se sijoittuikin vuoteen 1938, ei Westön oman nuoruuden vuosikymmeniin 60-70-luvuille. Missä kuljimme kerran –kirjassa (lempparini Westön kirjoista) oli taas niin paljon henkilöitä ja niin paljon historiallista tapahtumaa, että niiden sekaan kaikenlaiset ihmissuhteet liukenivat kuin hyvin muhineeseen uunipataan.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Heikki Valkama: Pallokala


Pallokala on Heikki Valkaman esikoisdekkari, kustantajan tarkentamana gastrodekkari. Suomalainen huippukokki Riku Mäki kutsutaan arvostettuun kokkikisaan Japaniin. Kun kilpailu alkaa, tapahtuu murha, ja Riku Mäki huomaa olevansa liemessä.

Image- ja Mondo-lehtien päätoimittajana aiemmin tutuksi tullut Valkama tuntee Japanin, sillä hän on asunut siellä vuosia. Pallokalassa hän kertoo japanilaisesta ruoasta, tavoista ja kulttuurista niin laajalti, että kirja käy ensioppaaksi maahan matkustavalle, jos sellaista tarvitsee.

Japanilaisessa ravintolassa Riku Mäki katsoo, kuinka kokki tuo pöydän viereen elävän kilpikonnan ja katkaisee siltä pään niin, että tilattu kilpikonnakeitto on taatusti tuoretta.

“Ihmiset ovat taitavia näkemään toisissa kulttuureissa vikoja, mutta omien kulttuuristen konventioiden tarkastelu on monille lähes mahdotonta”, Riku ajattelee ja muistaa, kuinka tuli aikanaan lehtihaastattelussa maininneeksi, että oli Kauko-idässä syönyt koiraa. Hän joutui suomalaisen some-raivon kohteeksi “vaikka samat lemmikkien omistajat syöttivät kyseenalaistamatta koirilleen lehmää, intialaisten pyhää eläintä”.

Kirjan yleisesti ottaen sujuvassa kielessä silmä tökkää siellä täällä turhiin sivistyssanoihin. Kun kilpikonnakeitto valmistuu, Riku arvioi, että keiton "sekä maku että tekstuuri olivat miellyttävät”. Suurelle yleisölle kirjoittaessa kannattaisi vaihtaa kulttuuriset konventiot ja tekstuurit paikallisiksi tavoiksi ja rakenteiksi.

Pallokalan alku lähtee liikkeelle hitaasti, mikä johtuu osin laajasta japanipaketista ja osin Riku Mäen turhankin tarkkaan kerrotuista taustoista. Kirjailijalle on tarpeen, että hänen henkilöllään on mietitty historia, mutta lukija ei tarvitse siitä kuin olennaisen tiivistettynä. Mitä on tarpeen lisätä, sen voi tehdä matkan varrella juonen edetessä.

Pallokala ei ole dekkari, jossa päähenkilö tai poliisi ratkaisee vihjeiden avulla, kuka on murhaaja. Kirjan voi määritellä rikosromaaniksi, sillä murha kyllä tapahtuu, mutta ratkaisu lähinnä kävelee vastaan. Murha on Pallokalassa osin väline, jonka avulla kirjailija tutustuttaa lukijaa japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin. Jos se kiinnostaa tai alkaa lukiessa kiinnostaa, niin hyvä. Jos sen sijaan tarttuu kirjaan halutessaan lukea murhamysteeristä ja miten se ratkaistaan, Pallokala ei ole paras valinta.

LISÄÄ JAPANIA
Haruki Murakami 1Q84
Japanilaisen Haruki Murakamin kolmiosainen jättiromaani on yhtä aikaa trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. 

KIINALAINEN DEKKARISARJA
Qiu Xialong Kuolemanjärvi
Ylikomisario Chen Cao tutkii murhia, joista monien taustalla on tapahtumat Maon aikana. Siinä sivussa avataan kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin.

LISÄÄ ENTISTÄ JA NYKYISTÄ KIINAA 
Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit  
Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää lapsen isälle, kun poika on alta vuoden. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Barbara Chase-Riboud: Orjatar


Orjakauppiaat sieppaavat nuoren naisen Afrikassa ja sullovat hänet valtamerilaivan uumeniin satojen muiden orjiksi rahdattavien kanssa. Musta kaunotar osuu laivan kapteeni Hemingsin silmiin ja hän haetuttaa naisen luokseen. Kun laiva saapui määränpäähänsä Amerikkaan, nainen on raskaana. Muistoksi lapsensa isästä hän ottaa kapteenin sukunimen.

Nainen ostetaan orjaksi Virginiaan puuvillaplantaasille. Tästä eteenpäin hän on laillisesti ja pysyvästi toisen ihmisen omaisuutta samalla tavoin kuin kotieläimet tai työkalut. Eletään 1700-lukua.

Kun synnyttämisen aika tulee, nainen synnyttää tyttären ja antaa tälle nimeksi Elisabeth. Bettystä kasvaa äitinsä veroinen kaunotar, vain vaaleaihoisempi. Plantaasinomistaja ottaa Bettyn jalkavaimokseen, ja tämä synnyttää isännälle monta lasta, joukossa Sally-niminen tytär.

Sallystakin kasvaa kaunotar. Hän on iholtaan vaalea, hänellä on kullanruskeat silmät ja paksut suorat hiukset, jotka ulottuivat ristiselkään. Lain mukaan orjien lapset ovat isännän omaisuutta, ja kun isännän tytär Martha avioituu plantaasinomistaja Thomas Jeffersonin kanssa, isä antaa tyttärelleen myötäjäisiksi muun mukana Sallyn, joka on pikkutyttö. 

 Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa olleet hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi rangaistukseksi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja viimeiseksi pään varoitukseksi muille orjille. Laki sanoi, että orja oli omaisuutta, jolle omistaja sai tehdä, mitä halusi.

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar kertoo Sally Hemingsin tarinan. Kirja itsessään on aika peruskamaa, ihan luettava kyllä, sujuvasti kirjoitettu  ja aiheeltaan kiinnostava, mutta kirjana ei sen enempää. Mutta kirjan avaama sisäpiirinäkökulma amerikkalaiseen orjuuteen hätkähdyttää siitä huolimatta, että asia on tuttu jo koulun historiankirjoista.

Martha Jefferson kuoli alta kolmekymppisenä synnytettyään kuusi lasta, joista kaksi selviytyi aikuisiksi. Marthan kuollessa Sally Hemings oli toisella kymmenellä, eikä mennyt monta vuotta, kun Thomas Jefferson teki hänestä jalkavaimonsa. Se olisi uponnut historian uumeniin lukemattomien samanlaisten kanssa, jollei Thomas Jefferson olisi ollut Amerikan presidentti, järjestyksessä kolmas.

Jefferson ei mennyt uusiin naimisiin vaimonsa kuoltua. Sen sijaan hän alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. 

Marraskuussa 1802 The Recorder -lehti teki Seiska-lehden veroisen jymypaljastuksen: Thomas Jeffersonilla on orja jalkavaimonaan ja hänen kanssaan lukuisia lapsia: 

Sallyn äiti Betty painosti tytärtään pyytämään isännältään vapautta itselleen ja lapsilleen. Vapautettu orja oli itsensä oma. Thomas Jefferson lupasi, että hän vapauttaa lapsensa sitä mukaa, kun nämä tulevat 21-vuotiaiksi. Mutta Sallya hän ei vapauttanut ennen kuin testamentissaan. Syy oli se, että Virginian lain mukaan vapautettujen orjien ei ollut lupa jäädä osavaltion alueelle, vaan heidän oli lähdettävä pohjoisvaltioihin, joissa orjuus ei ollut voimassa, ja Sallynkin olisi pitänyt muuttaa muualle.

Presidentti Thomas Jefferson omisti elämänsä aikana noin 600 orjaa.

Kirjan luettuani vietin tunteja netissä lukien lisää sekä Sallystä ja Jeffersonista että Amerikan orjuudesta.  Vuonna 1865, kun Amerikan sisällissota päättyi, Yhdysvaltain perustuslakiin tehtiin lisäys, joka kielsi orjuuden koko Amerikan Yhdysvaltojen alueella. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut juurikaan helpommaksi. Jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien, näkee, miten vähän oli lopulta muuttunut. 

Iso askel eteenpäin oli Barack Obaman valinta Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2009. Hänen ja Thomas Jeffersonin presidentiksi valitsemisen välillä oli 108 vuotta.

Margaret Mitchell Tuulen viemää
Kathryn Stockett Piiat
Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta, kun afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.
   
Osa Sally Hemingsin lapsista avioitui mustien kanssa, osa otti pohjoisvaltioissa valkoisen identiteetin, mikä onnistui heidän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen jälkeläisissään on sekä mustia että valkoisia:

Sally Hemingsillä oli Jeffersonin plantaasilla Monticellossa salainen oma huone, jonne oli sisäänkäynti Thomas Jeffersonin makuuhuoneesta: