torstai 15. joulukuuta 2016

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi


5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

Kueglerit saavat alkuasukkailta luvan asettua alueelle, ja Sabine ryhtyy tutustumaan naapureihin. Hän ihmettelee, miksi lapset eivät naura eivätkä leiki, istuvat vain totisina selkä puunrunkoa vasten. He pelkäävät, sillä ei voi tietää, mistä naapuriheimolaisen nuoli suhahtaa. Alueen neljä heimoa sotivat keskenään, ja kosto kukoistaa. Kun naapuri ampuu nuolen, lähdetään kostamaan.

Sabinen vanhemmat ovat lähetyssaarnaajia ja kulttuuritutkijoita. He ryhtyvät opettelemaan heimon kieltä ja tutustumaan tapoihin. Tapoihin kuuluu muun muassa, että vainaja mätänee  majassa, ja ruumiin nesteitä hierotaan ihoon, niin että koko alue haisee. Kun ruumis on niin mätä, että lihat irtoavat, pääkallo ripustetaan majan kattoon. Vieraille esitellään: tämä on äitini, tämä setäni, tässä lapseni.

Sabinen isä kysyy, miksi. Koska heimo ajattelee, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ja rakkaat pidetään tällä tavoin lähellä.

Sabine saa liikkua vapaasti, tutkia paikkoja, uida ja leikkiä. Alkuasukaslapset alkavat tehdä tuttavuutta, ja hekin oppivat leikkimään ja nauramaan. Kun Sabine oppii kielen, lapset kertovat hänelle, että naapuriheimojen lisäksi he pelkäävät pahaa henkeä, joka vie, jos ei ole varuillaan. Sabine kertoo pahan vastavoimasta, hyvästä Jumalasta ja enkeleistä, joilta voi pyytää varjelusta. Uudet ystävät hämmästyvät: he eivät ole koskaan kuulleet hyvyydestä.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin kertomus lapsuudestaan Länsi-Papualla. Jos kirjaa voi mitata sillä, jääkö se pyörimään mieleen, niin Viidakkolapsi on hyvä kirja. Suomalaisesta normiarjesta avautuu näkymä täysin toisenlaiseen elämään. En haluaisi muuttaa sinne, mutta kirjan kautta voi kokea, millaista on elää viidakossa kivikautiseen tapaan.

Kirjaa lukiessani ihailin toisaalta vanhempien rohkeutta, kun he eivät antaneet kolmen pienen lapsen olla esteeksi lähdölle, vaikka lasten kasvattaminen ja varjeleminen vaaroilta oli melkoinen homma niissä oloissa. Toisaalta että aikuiseksi vartuttuaan Sabine on juureton ja henkisesti yksinäinen, kotia ei ole missään.

Sabine lähetetään 17-vuotiaana Sveitsiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan, siihen asti äiti on pitänyt koulua. Sveitsi on shokki. Sabine tärisee kauhusta, kun hänen pitää ylittää katu, hän ahdistuu aikatauluista ja kiireestä ja kaipaa takaisin viidakkoon. Se tuntuu paratiisilta huolimatta käärmeistä, skorpioneista, hämähäkeistä, krokotiileista, silmätulehduksista, mätänevistä hampaista, ihotaudeista ja muista viidakon ongelmista.

Muutama vuosi myöhemmin Sabine Kuegler julkaisi jatkon kansainväliseksi bestselleriksi nousseelle Viidakkolapselle. Kakkososa on nimeltään Paluu viidakkoon.

Kirjan alussa Sabine palaa vuosien jälkeen viidakkoon. Hän ahmii trooppista hellettä, vahvoja tuoksuja, väkevästi maustettua ruokaa, vastateurastettua villisikaa. Hän tapaa lapsuudenystävänsä ja heidän perheensä ja tuntee tulleensa kotiin. Viidakko on hänelle paratiisi, siitä huolimatta, että heimolaisten ongelmat ovat samat kuin ennenkin. Kohta hän huomaa, että ei sentään, yksi iso ongelma on tullut lisää.

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla olevat luonnonrikkaudet ovat herättäneet Indonesian valtaapitävät, ja alkuasukkaat poljetaan raa’asti jalkoihin. Paluu viidakkoon –kirjan toinen puoli kertoo, miten Sabine lähtee mukaan taisteluun alkuasukkaiden oikeuksien puolesta.


Erilainen lapsuus oli myös tämän perheen lapsilla:  Olimme ihan suunniltamme