torstai 19. marraskuuta 2015

Katja Petrovskaja:
Ehkä Esther

Amos Oz:
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä



Isoisoäidin nimi oli ehkä Esther. Kukaan ei ollut varma, sillä isoisä sanoi häntä äidiksi, ja muut puhuivat babushkasta, ja sitten oli myöhäistä kysyä.

Babushkan liikkuminen oli huonoa. Sen vuoksi hän jäi Kiovaan, kun muu perhe pakeni kaupungista saksalaisten lähestyessä elokuussa 1941. Babushka hyvästeltiin ajatellen, että kesän jälkeen nähdään taas.

Kun babushka kuuli, että kaduille oli tullut julisteita, joissa käskettiin jokaisen juutalaisen mennä määräpäivänä kokoontumispaikalle, hän alkoi laittautua matkaan. Naapurit estelivät, ettehän te pysty edes kävelemään. Mutta käsky on käsky, babushka ajatteli, ja määräpäivänä hän lähti raahustamaan kohti kokoontumispaikkaa.

Eihän hän ehtinyt mukaan, kaikki olivat jo menneet.  Mitä tehdä? Babushka näki kaksi saksalaissotilasta seisomassa risteyksessä ja meni kysymään heiltä neuvoa. Toinen sotilaista ampui hänet keskeyttämättä keskustelua kaverinsa kanssa, kertoi talonmies, joka seurasi babushkan kulkua ikkunasta.

Katja Petrovskajan kirja Ehkä Esther kertoo hänen sukunsa tarinaa. Idea on sama kuin Amos Ozilla romaanissaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: yleinen kerrotaan yksityisten ihmisten kautta. Ozin kirja kertoo tapahtumista 1800-luvulta lähtien, Petrovskajan tarina kulkee ensimmäisen maailmansodan tietämiltä nykypäivään.

Jos haluaa lukea kunnon lukuromaanin, kannattaa tarttua Oziin. Vaikka sekin tekee mind map –tyyliin kiepauksia siellä ja täällä, Oz letittää ne selkeästi päätarinaan.

Petrovskajan kirja on poukkoilevampi ja sirpaleisempi. Hän kertoo, kuinka etsii sukulaisista tietoja googlaamalla ja matkustamalla eri maissa, ja kommentoi sattumuksia ja löytöjä samaan tapaan kuin juttelisi päivällispöydässä. Lukijalta vaatii enemmän tarkkuutta pysyä kärryillä kuin Ozin kirjaa lukiessa. Kokonaisuus Ehkä Estheristäkin tulee, mutta reikäisempi.

Molemmat kirjat kertovat eurooppalaisesta lähihistoriasta, Oz myös Israelin synnystä maahanmuuttajaperheen silmin ja mitä sitten tapahtui.

Kukaan ei voi valita aikaa, milloin elää. Äitini oli 9-vuotias, kun sota alkoi. Hän oli evakkolapsi, eli pulan ja pelon keskellä ja kantoi huolta rintamalla olleista isoistaveljistään. Mummoni taas näki nuorena, kuinka suomalaiset jakautuivat kansalaissotaan, ja pakeni Helsingin taisteluja pieneen torppaan Iittiin. Minä olen saanut elää lisääntyvässä yltäkylläisyydessä ja ilman sotia. Nyt olemme keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä, josta ei vielä tiedä, mihin tässä mennään.

Elämän raamit ovat, mitkä ovat. Historian suurten liikkeiden keskellä ihmiset elävät arkeaan päivä päivän perään, miettivät mitä syödään, opiskelevat, tekevät työtä, rakastuvat, perustavat perheitä.

Tulevaisuudessa tämäkin aika pelkistyy lyhyeksi yhteenvedoksi. Siinä ei kerrota, mitä me nyt elävät tunnemme, pelkäämme, petymme, iloitsemme ja toivomme. Amos Oz ja Katja Petrovskaja vievät lukijan jo historiaksi muuttuneeseen menneisyyteen, heidän arkeensa, jotka elivät silloin.

Samaa aihepiiriä

perjantai 13. marraskuuta 2015

Panu Rajala:
Naisten mies ja aatteiden



Kysyypä melkein keneltä tahansa, Juhani Ahon nimi on just ja just tuttu. Kaikille ei sitäkään. Joku muistaa Rautatien, joka piti lukea koulussa. Toiselle nimi tuo mieleen kolmiodraaman, Aho kun sai peräjälkeen lapsia sekä vaimonsa että kälynsä kanssa.

Kun lukee Panu Rajalan kirjoittamaa elämäkertaa Naisten mies ja aatteiden, hämmästyy, millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja Juhani Aho on aikanansa ollut. Hän oli nopea, teräväsanainen sanomalehtimies, kuten toimittajaa silloin kutsuttiin, sen lisäksi että oli kirjailijana moniosaaja.

Rajala tekee Juhani Ahon elämänkerrasta kiinnostavan matkan reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen. Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho, oli alkujaan pappilan poika Iisalmesta. Hän opiskeli ensin Kuopiossa ja sitten Helsingissä, oli oivallinen seuramies, liikkui sujuvasti merkkimiesten ja taiteilijoiden parissa, mutta yhtä sujuvasti tavallisen kansan keskellä.

Aho oli myös naistenmies. Hän ihastui helposti ja naiset ihastuivat häneen, joten kuhinaa riitti. Eikä vain nuorten naisten joukossa, sillä Aholla oli vuosia kestävä platoninen rakkaussuhde 22 vuotta vanhemman aatelisen kenraalitar Elisabeth Järnefeltin kanssa. Elisabeth oli muun muassa Eero Järnefeltin ja Aino Sibeliuksen äiti.

Purettuja kihlauksia Aholla oli takanaan useampia, ennen kuin hän tapasi sukulaissielunsa, taidemaalari Venny Soldanin.

Venny Soldan-Brofeldt oli aikansa mittapuilla radikaali nainen, joka avioitui vasta lähes kolmikymppisenä. Venny ei ollut ollenkaan innokas menemään naimisiin, sillä hän halusi keskittyä maalaamaan. Juhani Aho oli hänen suuri rakkautensa, kuten hänkin Ahon. Ajan kanssa se ei silti estänyt Jussia rakastamasta muitakin.

Vennylle tuli tiukka paikka, kun kävi ilmi, että hänen miehellään ja pikkusiskollaan Tillyllä oli suhde. Tillyllä olisi ollut aviomiestarjokkaita, mutta hän ei kelpuuttanut ketään. Hän asusteli pitkiä aikoja Vennyn ja Jussin luona, hoiti huushollia ja myöhemmin pariskunnan esikoispoikaa, kun äiti maalasi ja isä kirjoitti.

Eipä aikaakaan kun kävi ilmi, että Tilly oli pieniin päin. Jussi myönsi kakistelematta, että lapsi on hänen, ja Tilly lähetettiin Ruotsiin synnyttämään. Hän palasi sieltä ajan päästä ja asettui ”adoptiopoikansa” kanssa asumaan Vennyn ja Jussin naapuriin. Jussi jatkoi suhdetta molempien naisten kanssa.

Vennyn tiukka paikka oli se, että hän oli kannattanut vapaan rakkauden julistajan Ellen Keyn ajatuksia. Nyt vapaan rakkauden periaate tuli testiin hänen omassa elämässään. Ei Venny tilanteesta pitänyt, mutta hammasta purren suostui siihen, koska kannattamansa aatteen on annettava sitten kolahtaa omaankin kenkään. Venny itse ei harrastanut vapaata rakkautta, Jussi oli alusta loppuun hänen elämänsä ainoa mies.

Juhani Ahon romaaneista on ehkä parhaiten aikaa kestänyt Panu. Kirja vie edelleen mukaansa. Panu on kertomus pakanuuden ja kristinuskon törmäyksestä Suomen itäisessä rajapitäjässä 1600-luvulla. Historialliset faktat ovat kohdallaan, joten kirja on samalla matka esivanhempiemme aikaan, tuolleen ne elivät silloin.

Rajala sanoo Panun olevan vauhdikas kolmen vaikuttajan valtataistelu: ”Romaanin draama etenee harkituin välinäytöksin ja huipentuu lopulta yhteenottoon, joka on kuin tämän päivän tv-trilleristä.” Kirjan saa luettavakseen ainakin kirjastosta.

Omien kirjojensa ja lehtijuttujensa lisäksi Juhani Aho suomensi muun muassa Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset, suomalaisen sormuksen ritarin tarinan ajalta ennen Tolkienia:  Välskärin kertomukset

P.S.
Juhani Aho rinnastuu Eino Leinoon. Hänkään ei nykyihmisellä juuri kelloa kilkauta. Leinosta tulee useimmille mieleen lähinnä muutama runo, Hymyilevä Apollo ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista…” ja Vesa-Matti Loirin laulamana tutuksi tullut Nocturno  ”Ruislinnun ääni korvissani, tähkäpäiden alla täysikuu…”.
Eino Leino oli Ahon tapaan paitsi kirjailija myös auktoriteetteja pelkäämätön toimittaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Jotkut hänen kirjansakin herättivät melkoista kohinaa aikanaan. Niin katoaa maine ja kunnia historian hämärään.

P.S.2
Fredrika Runebergille olisi ollut varmaan vertaistukea Vennystä:  Fredrika

perjantai 6. marraskuuta 2015

Harper Lee:
Kaikki taivaan linnut
Kuin surmaisi satakielen

New Yorkiin muuttanut alabamalaistyttö lähtee lomalle kotiseudulleen, missä vanha poikaystävä odottaa häntä. Mies haluaisi naimisiin, mutta tyttö on kahden vaiheilla. Siinä Kaikki taivaan linnut -kirjan alkutilanne.

Jos tyttö ei olisi Jean Louise Finch, lapsena Scoutiksi kutsuttu, kirja jäisi lojumaan ensimmäisten lukujen jälkeen. Tarina voisi olla Nora Robertsin käsialaa, miljöö ja ajankohta ovat lähinnä statistin roolissa, pääasia on pohdinta, ollaanko vai eikö olla.

Tuttuja paikkoja katsellessaan Scout muistelee lapsuuttaan. Kustannustoimittaja on osannut aikanaan hommansa, kun on ehdottanut Harper Leetä poimimaan käsikirjoituksesta lapsuusmuistot ja kirjoittamaan kirjan niistä. Siitä syntyi Kuin surmaisi satakielen, vuonna 1960 ilmestynyt Harper Leen palkittu esikoisteos. Se oli myös tähän vuoteen asti Leen ainoa julkaistu kirja. Sitten pankin tallelokerosta löytyi vanha käsikirjoitus, joka kertoo Scoutista aikuisena.

Kuin surmaisi satakielen on yksi lempikirjojani. Olen lukenut sen vuosien kuluessa yhä uudelleen. Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta. 

Atticus Finch ryhtyy miehen puolustusasianajajaksi. Viattomin silmin asioita seuraava Scout kertoo tarinaa lapsen näkökulmasta ja  tulee kertoneeksi enemmän kuin itse ymmärtää. Atticus on viisain isä, mihin olen missään törmännyt, ja muutkin henkilöt ovat mielenkiintoisia ihmisiä hyvine puolineen ja heikkouksineen. 

Liekö henkilöiden elävyyteen syynä se, että kirjan taustalla ovat Harper Leen omat lapsuudenkokemukset.  Hän on kotoisin pienestä Monroevillen kaupungista Alabamasta, ja hänen isänsä Amasa Lee oli asianajaja. Dillin, Scoutin ystävän, esikuvaksi Harper Lee on kertonut lapsuudenystävänsä Truman Capoten. Harperin lapsuudessa 1930-luvulla Alabamassa pidettiin Scottsboron oikeudenkäynnit, joissa yhdeksää nuorta mustaa miestä syytettiin kahden valkoisen naisen raiskaamisesta. Miehet tuomittiin kuolemaan huolimatta siitä, että todisteet olivat heikot. Myöhemmin korkein oikeus totesi miehet syyttömiksi, ja heidät vapautettiin.

Kaikki taivaan linnut kertoo siis, mitä Scoutille ja kumppaneille sittemmin tapahtuu. Alun jälkeen juoni laajenee Scoutin naimisiinmenojahkailusta muuhunkin. Kirjan loppuluvut pyörivät 1950-luvun Alabaman rotuerottelutilanteessa. Kuin surmaisi satakielen -kirjassa kirjailija kertoi roturistiriidoista tapahtumien kautta, mutta tässä niitä seulotaan eipäs-juupas-keskusteluilla yhden, toisen ja kolmannen kanssa.

Kirjana Kaikki taivaan linnut ei ole kovin kummonen, mutta on kiva tietää, mikä Scoutista tuli isona.


Kuin surmaisi satakielen ja Kaikki taivaan linnut rinnastuu...

...Margaret Mitchellin kirjaan Tuulen viemää 
Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on vähintään yhtä paljon kiinnostava historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille.

...Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestyneeseen kirjaan Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka sitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Karen Joy Fowler:
Olimme ihan suunniltamme



Takakansi sanoo: ”Kolme lasta. Yksi tarina. Kertoja olen vain minä,  koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana.” Kertoja on Rosemary Cooke, joka on menettänyt lapsuutensa aikana ensin siskonsa ja sitten veljensä.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen ajan miettii, mistä on kysymys? Mitä on tapahtunut? Sitten avain annetaan. Alku saa selityksen, ja juoni menee eteenpäin.
 
Jotta ei pilaa keneltäkään oivaltamisen iloa, ei voi kertoa etukäteen, mikä erotti Cooken perheen muista perheistä. Mutta sen voi todeta, että mielenkiintoinen kuvio. Vaikka tämä tarina on fiktiota, tällaista on kirjan mukaan tehty myös oikeasti.

Lapsi ei valitse paikkaa eikä perhettä, mihin syntyy. Hän elää siinä tilanteessa, minkä vanhemmat ovat omilla valinnoillaan aikaan saaneet. Kukaan ei voi myöskään palata takaisin lähtöruutuun ja aloittaa elämää alusta uudelleen, jos vanhemmat myöhemmin toteavat, että ei se ehkä ollutkaan hyvä juttu. Lapsuus on ainutkertainen, ja sen kanssa sitten vain mennään eteenpäin. Kuten Gösta Ågren kirjoittaa:

Lapsuus ei ole osa elämää,
se on syvyys kaiken alla,
mitä sitten tapahtuu.

Mutta olisi kyllä kiinnostava verrata, mikä olisi toisin, jos Rosemary olisi voinut elää  lapsuutensa kahteen kertaan, sellaisena kuin se oli ja niin sanotussa perusperheessä. Millä tavoin hän olisi erilainen aikuinen, vai olisiko? Itse hän uskoo, että olisi, eikä tiedä, pitäisikö vanhempia kiittää vai moittia siitä, millaiset lähtökohdat sai. Toisaalta, jos haluaa elää elämäänsä eikä jäädä pyörimään menneisiin, on käännettävä katse tähän päivään, katsottava, minkälaiset kortit minulla nyt on kädessä ja alettava pelata niillä. Koskee meitä jokaista.




sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Nura Farah:
Aavikon tyttäret


“Äiti on tyttärelle susi” ajattelen vanhaa sananlaskua mukaellen, kun luen Nura Farahin kirjaa Aavikon tyttäret. 

Tyttölapsi ei ole mitään, ja hän tuntee sen nahoissaan. Jos nainen synnyttää tyttären, tytär jätetään pahimmillaan petojen syötäväksi. Jos vauva on poika, seuraa suuri juhla. Onneksi tytötkin saavat yleensä elää, ettei päädytä kiinalaisten ongelmaan: pojille ei löydy vaimoja, koska tyttösikiöitä on abortoitu niin paljon.

Tytön mitätöinti jatkuu läpi lapsuuden. Äiti antaa pojalle ensin maitomukin ja tytär saa, jos pojalta jää jotain. Jos ei jää, äiti ei asiaan puutu. Jos tyttö on voittamassa puuhunkiipeämiskilpaa, äiti tarraa nilkasta kiinni: pitää antaa veljen voittaa.
Tytöt ovat susia myös toisilleen. Khadijaa ei ole vielä ympärileikattu, ja toiset tytöt kiusaavat häntä likaiseksi. Kiusaaminen menee niin pitkälle, että Khadija vaatii äitiä hankkimaan ympärileikkaaja heti ja vaatii myös, että leikkaus tehdään rankimman mukaan, kun äiti sanoo, että vähempi riittää. Ympärileikkauksenkin Khadija tuntee sittemmin nahoissaan, kun hänet naitetaan.
Esikoiskirjailija Nura Farah muutti 13-vuotiaana Suomeen Somaliasta. Hän on kirjoittanut romaaninsa suomeksi. Aavikon tyttäret kuvaa paimentolaisten elämää Somaliassa 1950-60-luvulla. Klaanijako on tiukka ja kosto elää. Sukupolvesta toiseen muistetaan, että sen klaanin se-ja-se teki meidän klaanin sille-ja-sille niin. Joku yrittää joskus puhua rauhasta, mutta ei. Jos ei kosta, ei ole mies. 
Kaikki säännöt perustellaan Allahin tahdolla, naisten ympärileikkauskin, vaikka Koraani ei sitä vaadi. Koraani ei vaadi myöskään naista pukeutumaan mustaan umpikaapuun, jossa on vain rako silmille. Khadijan ei onnekseen tarvitse peittää kuin hiuksensa, mutta kun hän kysyy, miksi naapurin neljä vaimoa joutuvat kulkemaan mustissa kaavuissa hehkuvassa auringossa, vaimojen mies vastaa sen olevan Allahin tahto. Allah haluaa naisen olevan nöyrän ja kärsivän valittamatta.
Sama mies purskahtaa röhisevään nauruun, kun Khadijan mies pohtii vaimojen mustasukkaisuutta, hän kun olisi ottamassa kolmannen vaimon. ”Ei nainen kuole mustasukkaisuuteen!”
Allah ei myöskään halua, että tytöt käyvät koulua. Khadijan tytär Shamsu palaa halusta oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kuten veljensä, mutta isä kieltää ehdottomasti kouluun menon, ja Khadija on samaa mieltä. Ei tyttö tee mitään sellaisilla taidoilla, hänen tehtävänsä on palvella miestä, hoitaa huushollia ja synnyttää lapsia.
”Jotkut luulevat, että on tärkeä edistyä koulussa, mutta kunnia on tärkeämpi. Jos menetät kunniasi, olet mitätön kuin eläin, jonka oma lauma on hylännyt. Tahraat isäsi, veljesi ja klaanisi ikuisesti.”  Tämä ajatus on taustalla myös kunniamurhiksi kutsutuissa murhissa, joissa joku suvun miehistä tappaa muslimiperheen itsenäistymään pyrkivän tyttären.

Aavikon tyttäret vie lukijan paimentolaisten joukkoon, yhdeksi heistä. Hän kuuntelee keskusteluja, kuulee perustelut kielloille ja käskyille ja näkee mitä tapahtuu. Länsimainen nainen kysyy, mikseivät naiset kokoa voimiaan, ryhdy yhteistyöhön ja ala vaatia tasaveroisia ihmisen oikeuksia? Hyvä kysymys, mutta kaipa se on niin, että jos on pienestä asti kasvatettu uskomaan, että on huonompi kuin miehet, ei ole voimaa nousta omille jaloilleen. Etenkin jos on vielä opetettu, että kapinoimalla yhteisön sääntöjä vastaan, nousee vastustamaan itse Allahia.
Kirja loppuu 1960-luvulle tultaessa. Olisi kiinnostava tietää, kuinka paljon somaliyhteisöjen asenteet ovat muuttuneet niistä ajoista? Nura Farah voisi kirjoittaa kirjalleen jatkoa.
Kun maahanmuuttajia virtaa Suomeen tuhansittain, toivoisi, että naisten asemasta puhuttaessa kukaan ei ala selittää ”toisen kulttuurin kunnioittamisesta”, vaan myös maahanmuuttajanaisilta aletaan vaatia pakollista suomen kielen kurssia ja lukutaidottomat opetetaan lukemaan. Kieli- ja lukutaidottomat naiset ovat Suomessa täysin umpiossa. Kurssilla tulee naisille kertoa myös, mitkä Suomessa ovat naisen oikeudet ja mistä saa apua, jos tulee kaltoin kohdelluksi.