keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Antti Holma: Järjestäjä


Kaikki se valo jota emme näe on viehättävää ja mukaansa vievää lomalukemista. Siitä huolimatta, että vastoinkäymisiä riittää, eikä kaikille käy lopultakaan hyvin. Kirjasta tulee valoisa olo ja se  jättää jälkeensä toivon. Vaikka just nyt menee huonosti, selviytyminen on mahdollista ja kaikki voi kääntyä hyväksi

Ranskalainen Marie-Laure menettää äitinsä ja sokeutuu sen jälkeen. Hänen  isänsä ei jää surkuttelemaan omaa ja tyttärensä kohtaloa, vaan katsoo, mitä kortteja hänellä on kädessään ja ryhtyy pelaamaan niillä. Hän opettaa Marie-Lauren selviämään kotikaduillaan rakentamalla kaupunginosasta pienoismallin. Koskaan tyttö ei koe, että hän olisi isälle taakka tai pettymys.

Kirjan toinen päähenkilö on saksalainen Werner, joka on päätynyt kouluikäisenä orpokotiin pikkusiskonsa kanssa. Werner on synnynnäinen tekniikan huippulahjakkuus. Hän rakentaa radion, jolla kuuntelee siskon kanssa öisin salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sitten Saksassa nousee valtaan Adolf Hitler. Kohta saksalaiset  ryhtyvät valloittamaan naapurimaitaan, ja 18-vuotiaaksi varttunutta Werneriä kutsuu palvelus Saksan armeijassa.  Kun tulee Ranskan vuoro, Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen, Saint-Malon muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin.

Kaikki se valo jota emme näe alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat ryhtymässä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Saint-Maloa. Kirjailija alkaa punoa juonta kuljettamalla lukijaa väliin Wernerin ja väliin Marie-Lauren lapsuudessa, ja sitten taas nykyhetkessä eli vuodessa 1944. Voi kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, nyörit punoutuvat hyvin yhteen.
 
Tarinaan tuo lisäkiinnostavuutta se, että Saint-Malon kaupungin pommitus on tosi tapahtuma. Kaupunki oli Hitlerin viimeisiä asemia ennen lopullista häviötä. Liittoutuneiden pommituksen jälkeen kaupungin 865 talosta jäi pystyyn 182, ja nekin vaurioituneina.

On tavallaan kummallista, että kirja, jossa on niin paljon vastoinkäymisiä, on silti sävyltään luottavainen ja rohkaiseva. Kun Kaikki se valo jota emme näe -kirjan rinnalle laittaa vaikkapa Antti Holman kehutun uutuuskirjan Järjestäjä, jälkimaku on aivan vastakkainen.

Antti Holma on sympaattinen, komea, hyvä näyttelijä ja sujuva kirjoittaja. Mutta hänen kirjansa Järjestäjä on ankeuttaja. Päähenkilöllä menee huonosti ja sitten vielä huonommin. Hänen työpaikallaan kukaan ei voi luottaa kehenkään. Naamatusten ollaan kaveria, mutta selkään puukotetaan heti, jos siitä on itselle jotain hyötyä. Yleisfiilis on ahdistus ja masennus.

Jos ajatuksena on vertaistuki, että kaikki me, joilla menee kurjasti, voidaan yhdessä vaipua kaivoon, niin miten se auttaa? Paremmin auttaa se, jos kirjan tarina rohkaisee luottamaan, että näistäkin voi selvitä. Sillä se on totta. On paljon ihmisiä, jotka nousevat kanveesista jaloilleen ja jatkavat elämäänsä kenties vahvempina ja ainakin viisaampina - tietää, millaisia valintoja ei ainakaan kannata tehdä, jos mahdollista.

Toki kirja voi antaa ymmärryksen siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut, kun on päätynyt sellaiseen jamaan. Mutta pelkkä ymmärtäminen ei pitemmän päälle hirveästi auta, ja vähiten auttaa se, että sykertyy hänen kanssaan kaivon pohjalle huokaamaan, miten elämä on paskaa.