tiistai 6. tammikuuta 2015

Sirpa Kähkönen:
Graniittimies


Alun perin ajatus on loistava:  nälkä, sorto ja orjuus pois, tästä eteenpäin kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään.

Mutta todellisuudessa työläisten paratiisissa on kahden kerroksen väkeä alusta alkaen. Ovat ne, jotka kulkevat rääsyissä, näkevät nälkää ja yrittävät pysyä hengissä kosteissa loukoissaan. Ja ovat ne, jotka asuvat hulppeissa huoneistoissa palvelijoiden passaamana, asioivat yksityiskaupoissa ja käyvät uuden valtinjohdon juhlissa, missä samppanja virtaa ja pöydät notkuvat.

Klara ja Ilja hiihtävät vuonna 1922 rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan sosialistista onnelaa. Rajalla he vaihtavat nimensäkin venäläisiksi. Siitä alkaa Sirpa Kähkösen Graniittimies.

Ensin Klara selittää tyrmistyttävän kurjuuden uuden valtion starttausongelmilla. Ajan mittaan se ei riitä selitykseksi. Klara näkee, miten konepajan työnjohtajat kohtelevat maalta tulleita työläisiä kuin orjia. Hän törmää raunioissa majaileviin rääsyisiin ja räävittömiin orpolapsiin. Valistusmatkoillaan maaseudulla hän näkee, kuinka maanviljelijöiltä viedään hevoset ja lehmät ja vilja takavarikoidaan viimeistä jyvää myöten. Kun äidit itkevät, miten me ruokimme lapsemme, siihen vastataan lyömällä tai viedään sosialismin vastustajat saman tien vankileireille.

Ilja uskoo pitempään, että aate on oikeassa. ”Sinulla on uskonnollis-porvarillinen omatunto, jonka äitisi on iskostanut sinuun. Mutta vallankumousta ei tehdä äitien sentimentaalisin välinein vaan järjellä, päättäväisyydellä ja kollektiivisella tahdolla.”

Syntymäpäivälahjaksi Klara saa Iljalta Vladimir Iljitsh Leninin kehystetyn valokuvan, joka on kunniapaikalla heidän pikkuisessa huoneessaan.

Tottumus turruttaa Klaran hyväksymään sellaisenkin, mitä hän ei olisi koskaan Suomessa sietänyt. Tottumus ja pelko. Klara oppii varomaan, ettei koskaan edes nyökkää tai pudista päätään varomattomasti, jottei vain tule luokitelluksi kansanviholliseksi.  Klara liukuu syvään epäluuloon kaikkea ja kaikkia kohtaan.  Jokaista sanaa pitää varoa, eikä parhaimpaankaan ystävään voi luottaa. Ihminen on yksin.

Neuvostoliittoon 1920- ja 30-luvulla lähteneiden kohtaloista ei puhuttu vuosikymmeniin. Taisto Huuskosen vuonna 1979 julkaisema omaelämänkerta Laps’ Suomen oli ensimmäisiä, joissa kerrottiin, millaista rajan tuolle puolen menneiden suomalaisten elämä oli. Kun Neuvostoliitto hajosi, julkisuudessa uskallettiin ryhtyä puhumaan suomalaiskommunistien teloituksista ja kuljetuksista vankileireille Stalinin vainoissa.

Graniittimies ei tuo uutta siihen, mitä on jo kuultu ja luettu, mutta se on yksi elämäntarina lisää. Iljan ja Klaran taustalla ovat Sirpa Kähkösen omien sukulaisten kokemukset.

On muistettava myös, että rajan yli lähteneillä ei ollut vain vetoa, vaan myös työntöä, kun kansalaissodan jälkeen lukuisat vankileireiltä vapautetut punaiset eivät saaneet mistään työtä. Mutta suuri osa rajan yli lähteneistä uskoi myös aatteeseen täydestä sydämestään. Siksi törmäys todellisuuteen viimeistään silloin, kun vangitsemiset ja teloitukset alkoivat, on raju. Iljakaan ei enää voi sulkea silmiään ja puhua todellisuutta toiseksi sosialismin sloganeilla.

Miksi aate sitten sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden ja vallanhimon. Kysymykseksi jää, miksi ne veivät voiton?


Aiheesta lisää muun muassa

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä
Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen
Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.


perjantai 2. tammikuuta 2015

Teppo Eskelinen & Inari Juntumaa:
Kapitalismin sanakirja


Sanat muovaavat elämäämme. Se, mitä sanalla tarkoitetaan, vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme, esimerkiksi onko jokin asia hyvä vai huono juttu.  Totalitäärisiksi muuttuneissa maissa sanoille annetaan usein uusia sisältöjä. Sen jälkeen on hankalaa keskustella toisella tavoin ajattelevan kanssa, vaikka puhuttaisiin samaa kieltä, koska kumpikin tarkoittaa tärkeillä sanoilla eri asiaa.

Sama näkyy vaikkapa parisuhteessa, jossa osapuolet ovat kotoisin eri puolilta Suomea. Tuttu juttu on itikka, joka Itä-Suomessa tarkoittaa hyttystä, lännessä lehmää, ja sellaiselle erolle voi pariskunta vain nauraa. Mutta kun Länsi-Suomesta kotoisin oleva sanoo itäsuomalaiselle kumppanilleen ”älä hosu”, itäsuomalainen loukkaantuu. Hänelle hosuminen tarkoittaa, että hän siis tekee huonoa jälkeä. Länsisuomalaiselle se tarkoittaa vain, että hidasta vähän.

Kapitalismin sanakirja kertoo lyhyesti ja selkeästi, mitä päättäjät ja poliitikot tarkoittavat sanoilla, joita pudottelevat suustaan. Kirjan nimi vie harhaan, nimen perusteella voisi olettaa kirjan olevan poliittinen ohjelmanjulistus. Sen sijaan kirjasta voi sutjakkaasti tarkistaa, mitä päättäjien jargon on  tavallisella suomella: veroparatiisi, kestävyysvaje, altruismi… 

Jargon = Jonkin ryhmän tai yhteisön käyttämä erikoiskieli.
Veroparatiisi = Valtio, joka verottaa vähän tai ei ollenkaan siellä toimivia ulkomaisia yrityksiä. 
Kestävyysvaje = Tilanne, jossa valtion menot ovat suuremmat kuin tulot.
Altruismi = Muiden hyvän huomioon ottaminen, vastakohta egoismille eli itsekkyydelle.

Media avaa näitä termejä harmittavan vähän. Moni käsite toistuu poliittisissa puheenvuoroissa niin taajaan, että sanaston kanssa työtä tekevät toimittajat luulevat sanojen olevan lukijoillekin selvää suomea. Kuinka paljon matalaan äänestysprosenttiin vaikuttaa se, että ihmiset eivät ymmärrä poliitikkojen puhetta? Tulee olo, että herrat puhuvat keskenään, ei niitä kiinnosta tavallinen kansa, kun eivät edes puhu niin, että tavallinen ihminen ymmärtää...


torstai 1. tammikuuta 2015

Hannu-Pekka Björkman:
Valkoista valoa


Essee kuulostaa monen korvaan tylsältä filosofiselta sanojen pyörittelyltä. Hannu-Pekka Björkmanin esseet ovat kyllä filosofisia, mutta samalla lujasti kiinni arjessa. Björkman on erinomaisen hyvä kirjoittaja sen lisäksi, että hän on menestynyt näyttelijä.

Valkoista valoa ei ole elämäkerta, vaikka Björkman ottaa mukaan välähdyksiä omasta elämästään. Niistä syntyy sivutuotteena kertomus hänen tähänastisista vaiheistaan.

Björkmanin esseissä on monta raitaa, vahvimpina kuvataide, kirjallisuus, elokuvat, luonto ja teatteri. Hän letittää niitä osin hengelliseen todellisuuteen.

”Taide kertoo ihmiskunnan henkisestä tilasta tarkemmin kuin tiede”, Björkman toteaa. Taiteen ja viihteen hän sanoo eroavan siinä, että viihde tarjoaa pintapuolista tunteiden kuljetusta. Siksi se sopii länsimaiselle ihmiselle, joka haastaa itsensä mieluummin fyysisesti kuin henkisesti.

”Ja tottahan onkin, että on helpompi voittaa ruumiinsa kuin henkensä. Sen tietää jokainen, joka on yrittänyt murtaa ajatustensa kehiä. Hengellinen kilvoittelu on kovin extreme-laji, mihin voi ryhtyä.”

Björkman sanoo, että taide toimii yhdyssiteenä näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Parhaimmillaan taide antaa meille tuntee, että olemme mysteerin äärellä. Viihde katkaisee kyllä arkipäivän, mutta sen vaikutukset jäävät siihen.

Björkman kertoo, miten kiinnostui hengellisyydestä ja kääntyi lopulta ortodoksiksi. Hän huomasi, ettei ole aina helppoa sanoa olevansa uskovainen.

”Uskonnon ja etenkin kirkon suhteen on keskusteluissa helpompi saada hyväksyntää välinpitämättömyydellä ja kansanperinteeseen kuuluvalla ’ryyppää ne papitkin’-asenteella. Edelleen, vaikka olen tunnustautunut ortodoksiksi, huomaan välillä vähätteleväni uskoani, ettei kukaan esittäisi vaivaannuttavia kysymyksiä tai hymyilisi pilkallisesti”, Björkman kirjoittaa.

Hän uskoo, että ihmisen lahjat ja kyvyt ovat jumalallista alkuperää, ja siksi on tärkeä miettiä, miten niitä käyttää. Jos haluamme, niin hyvyys, rakkaus ja kauneus elävät taiteessa. Ne ovat kaikki myös Jumalan ominaisuuksia, mysteereitä.

”Jos olemassaololtamme riistetään mysteeri, sielumme alkaa näivettyä”, Björkman sanoo.

Hannu-Pekka Björkman puhuu paljon luonnosta.

”Hiekkatie vie metsän läpi kohti peltoja. Juuri silloin, kun metsä loppuu, aistin valon, joka humisten virtaa maisemassa. Alkukesän valo, kun ilma ei vielä ole tuoksuista raskas, vaan raikas ja leppeä. Kaikki erottuu kirkkaasti. Latojen halkeilleet laudat, metsän saareke kaukana pellolla. Ojanpientareen kukat. - - Kaiken yllä huimaavan sininen taivas, ja pilvi kuin linna lipuu lakeuksien yllä. Olen samassa hengityksessä kaikkeuden kanssa.”

Pohjanmaalta kotoisin olevalle Hannu-Pekalle peltolakeudet ja pilvet niiden yllä olivat jokapäiväinen osa lapsuutta:

”Taivaalle tuijottelu on maaseudulla kasvaneelle tietenkin aivan normaalia. Siellä säästä puhuminen ei ole small talkia vaan totista totta. Sään vaihtelut määrittävät tekemisten ja tekemättä jättämisten rytmin. Omissa koulun poissaolotodistuksissani lukee muutaman kerran syynä poissaoloon pakkanen.”

Hannu-Pekka Björkmanin esseiden kieli on kaunista, mutta ei höttöä. Sanoissa on sisältö. Sisältöä on sen verran painavasti, että kirjaa ei voi hotkaista yhtä kyytiä, vaan sitä pitää lukea pätkissä ja pysähtyä välillä ajattelemaan.

En tiedä, paraniko Valkoista valoa loppua kohden vai pääsinkö enemmän sisään sen maisemiin, kun tuntui, että mitä pidemmälle luin, sen hitaammin luin. Ehkä kirja kannattaakin ensin lukea läpi ja sitten lukea uudelleen, hitaasti.

Pysähdyin esimerkiksi miettimään, mitä tarkoittavat jokapäiväisessä elämässä nämä Björkmanin kirjan lauseet:

”Kaikella, mitä teemme, on suunta. Me kuljemme aina jotakin kohti ja jostakin poispäin.”

”Lahjakkuus ei vapauta ketään vastuusta. Jos ei pysty tekemään hyvää, voi yrittää olla tekemättä pahaa.”

”Kaikki, mitä on liikaa, turruttaa.”