torstai 19. marraskuuta 2015

Katja Petrovskaja:
Ehkä Esther

Amos Oz:
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä



Isoisoäidin nimi oli ehkä Esther. Kukaan ei ollut varma, sillä isoisä sanoi häntä äidiksi, ja muut puhuivat babushkasta, ja sitten oli myöhäistä kysyä.

Babushkan liikkuminen oli huonoa. Sen vuoksi hän jäi Kiovaan, kun muu perhe pakeni kaupungista saksalaisten lähestyessä elokuussa 1941. Babushka hyvästeltiin ajatellen, että kesän jälkeen nähdään taas.

Kun babushka kuuli, että kaduille oli tullut julisteita, joissa käskettiin jokaisen juutalaisen mennä määräpäivänä kokoontumispaikalle, hän alkoi laittautua matkaan. Naapurit estelivät, ettehän te pysty edes kävelemään. Mutta käsky on käsky, babushka ajatteli, ja määräpäivänä hän lähti raahustamaan kohti kokoontumispaikkaa.

Eihän hän ehtinyt mukaan, kaikki olivat jo menneet.  Mitä tehdä? Babushka näki kaksi saksalaissotilasta seisomassa risteyksessä ja meni kysymään heiltä neuvoa. Toinen sotilaista ampui hänet keskeyttämättä keskustelua kaverinsa kanssa, kertoi talonmies, joka seurasi babushkan kulkua ikkunasta.

Katja Petrovskajan kirja Ehkä Esther kertoo hänen sukunsa tarinaa. Idea on sama kuin Amos Ozilla romaanissaan Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: yleinen kerrotaan yksityisten ihmisten kautta. Ozin kirja kertoo tapahtumista 1800-luvulta lähtien, Petrovskajan tarina kulkee ensimmäisen maailmansodan tietämiltä nykypäivään.

Jos haluaa lukea kunnon lukuromaanin, kannattaa tarttua Oziin. Vaikka sekin tekee mind map –tyyliin kiepauksia siellä ja täällä, Oz letittää ne selkeästi päätarinaan.

Petrovskajan kirja on poukkoilevampi ja sirpaleisempi. Hän kertoo, kuinka etsii sukulaisista tietoja googlaamalla ja matkustamalla eri maissa, ja kommentoi sattumuksia ja löytöjä samaan tapaan kuin juttelisi päivällispöydässä. Lukijalta vaatii enemmän tarkkuutta pysyä kärryillä kuin Ozin kirjaa lukiessa. Kokonaisuus Ehkä Estheristäkin tulee, mutta reikäisempi.

Molemmat kirjat kertovat eurooppalaisesta lähihistoriasta, Oz myös Israelin synnystä maahanmuuttajaperheen silmin ja mitä sitten tapahtui.

Kukaan ei voi valita aikaa, milloin elää. Äitini oli 9-vuotias, kun sota alkoi. Hän oli evakkolapsi, eli pulan ja pelon keskellä ja kantoi huolta rintamalla olleista isoistaveljistään. Mummoni taas näki nuorena, kuinka suomalaiset jakautuivat kansalaissotaan, ja pakeni Helsingin taisteluja pieneen torppaan Iittiin. Minä olen saanut elää lisääntyvässä yltäkylläisyydessä ja ilman sotia. Nyt olemme keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä, josta ei vielä tiedä, mihin tässä mennään.

Elämän raamit ovat, mitkä ovat. Historian suurten liikkeiden keskellä ihmiset elävät arkeaan päivä päivän perään, miettivät mitä syödään, opiskelevat, tekevät työtä, rakastuvat, perustavat perheitä.

Tulevaisuudessa tämäkin aika pelkistyy lyhyeksi yhteenvedoksi. Siinä ei kerrota, mitä me nyt elävät tunnemme, pelkäämme, petymme, iloitsemme ja toivomme. Amos Oz ja Katja Petrovskaja vievät lukijan jo historiaksi muuttuneeseen menneisyyteen, heidän arkeensa, jotka elivät silloin.

Samaa aihepiiriä

perjantai 13. marraskuuta 2015

Panu Rajala:
Naisten mies ja aatteiden



Kysyypä melkein keneltä tahansa, Juhani Ahon nimi on just ja just tuttu. Kaikille ei sitäkään. Joku muistaa Rautatien, joka piti lukea koulussa. Toiselle nimi tuo mieleen kolmiodraaman, Aho kun sai peräjälkeen lapsia sekä vaimonsa että kälynsä kanssa.

Kun lukee Panu Rajalan kirjoittamaa elämäkertaa Naisten mies ja aatteiden, hämmästyy, millainen yhteiskunnallinen vaikuttaja Juhani Aho on aikanansa ollut. Hän oli nopea, teräväsanainen sanomalehtimies, kuten toimittajaa silloin kutsuttiin, sen lisäksi että oli kirjailijana moniosaaja.

Rajala tekee Juhani Ahon elämänkerrasta kiinnostavan matkan reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen. Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho, oli alkujaan pappilan poika Iisalmesta. Hän opiskeli ensin Kuopiossa ja sitten Helsingissä, oli oivallinen seuramies, liikkui sujuvasti merkkimiesten ja taiteilijoiden parissa, mutta yhtä sujuvasti tavallisen kansan keskellä.

Aho oli myös naistenmies. Hän ihastui helposti ja naiset ihastuivat häneen, joten kuhinaa riitti. Eikä vain nuorten naisten joukossa, sillä Aholla oli vuosia kestävä platoninen rakkaussuhde 22 vuotta vanhemman aatelisen kenraalitar Elisabeth Järnefeltin kanssa. Elisabeth oli muun muassa Eero Järnefeltin ja Aino Sibeliuksen äiti.

Purettuja kihlauksia Aholla oli takanaan useampia, ennen kuin hän tapasi sukulaissielunsa, taidemaalari Venny Soldanin.

Venny Soldan-Brofeldt oli aikansa mittapuilla radikaali nainen, joka avioitui vasta lähes kolmikymppisenä. Venny ei ollut ollenkaan innokas menemään naimisiin, sillä hän halusi keskittyä maalaamaan. Juhani Aho oli hänen suuri rakkautensa, kuten hänkin Ahon. Ajan kanssa se ei silti estänyt Jussia rakastamasta muitakin.

Vennylle tuli tiukka paikka, kun kävi ilmi, että hänen miehellään ja pikkusiskollaan Tillyllä oli suhde. Tillyllä olisi ollut aviomiestarjokkaita, mutta hän ei kelpuuttanut ketään. Hän asusteli pitkiä aikoja Vennyn ja Jussin luona, hoiti huushollia ja myöhemmin pariskunnan esikoispoikaa, kun äiti maalasi ja isä kirjoitti.

Eipä aikaakaan kun kävi ilmi, että Tilly oli pieniin päin. Jussi myönsi kakistelematta, että lapsi on hänen, ja Tilly lähetettiin Ruotsiin synnyttämään. Hän palasi sieltä ajan päästä ja asettui ”adoptiopoikansa” kanssa asumaan Vennyn ja Jussin naapuriin. Jussi jatkoi suhdetta molempien naisten kanssa.

Vennyn tiukka paikka oli se, että hän oli kannattanut vapaan rakkauden julistajan Ellen Keyn ajatuksia. Nyt vapaan rakkauden periaate tuli testiin hänen omassa elämässään. Ei Venny tilanteesta pitänyt, mutta hammasta purren suostui siihen, koska kannattamansa aatteen on annettava sitten kolahtaa omaankin kenkään. Venny itse ei harrastanut vapaata rakkautta, Jussi oli alusta loppuun hänen elämänsä ainoa mies.

Juhani Ahon romaaneista on ehkä parhaiten aikaa kestänyt Panu. Kirja vie edelleen mukaansa. Panu on kertomus pakanuuden ja kristinuskon törmäyksestä Suomen itäisessä rajapitäjässä 1600-luvulla. Historialliset faktat ovat kohdallaan, joten kirja on samalla matka esivanhempiemme aikaan, tuolleen ne elivät silloin.

Rajala sanoo Panun olevan vauhdikas kolmen vaikuttajan valtataistelu: ”Romaanin draama etenee harkituin välinäytöksin ja huipentuu lopulta yhteenottoon, joka on kuin tämän päivän tv-trilleristä.” Kirjan saa luettavakseen ainakin kirjastosta.

Omien kirjojensa ja lehtijuttujensa lisäksi Juhani Aho suomensi muun muassa Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset, suomalaisen sormuksen ritarin tarinan ajalta ennen Tolkienia:  Välskärin kertomukset

P.S.
Juhani Aho rinnastuu Eino Leinoon. Hänkään ei nykyihmisellä juuri kelloa kilkauta. Leinosta tulee useimmille mieleen lähinnä muutama runo, Hymyilevä Apollo ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista…” ja Vesa-Matti Loirin laulamana tutuksi tullut Nocturno  ”Ruislinnun ääni korvissani, tähkäpäiden alla täysikuu…”.
Eino Leino oli Ahon tapaan paitsi kirjailija myös auktoriteetteja pelkäämätön toimittaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Jotkut hänen kirjansakin herättivät melkoista kohinaa aikanaan. Niin katoaa maine ja kunnia historian hämärään.

P.S.2
Fredrika Runebergille olisi ollut varmaan vertaistukea Vennystä:  Fredrika

perjantai 6. marraskuuta 2015

Harper Lee:
Kaikki taivaan linnut
Kuin surmaisi satakielen

New Yorkiin muuttanut alabamalaistyttö lähtee lomalle kotiseudulleen, missä vanha poikaystävä odottaa häntä. Mies haluaisi naimisiin, mutta tyttö on kahden vaiheilla. Siinä Kaikki taivaan linnut -kirjan alkutilanne.

Jos tyttö ei olisi Jean Louise Finch, lapsena Scoutiksi kutsuttu, kirja jäisi lojumaan ensimmäisten lukujen jälkeen. Tarina voisi olla Nora Robertsin käsialaa, miljöö ja ajankohta ovat lähinnä statistin roolissa, pääasia on pohdinta, ollaanko vai eikö olla.

Tuttuja paikkoja katsellessaan Scout muistelee lapsuuttaan. Kustannustoimittaja on osannut aikanaan hommansa, kun on ehdottanut Harper Leetä poimimaan käsikirjoituksesta lapsuusmuistot ja kirjoittamaan kirjan niistä. Siitä syntyi Kuin surmaisi satakielen, vuonna 1960 ilmestynyt Harper Leen palkittu esikoisteos. Se oli myös tähän vuoteen asti Leen ainoa julkaistu kirja. Sitten pankin tallelokerosta löytyi vanha käsikirjoitus, joka kertoo Scoutista aikuisena.

Kuin surmaisi satakielen on yksi lempikirjojani. Olen lukenut sen vuosien kuluessa yhä uudelleen. Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta. 

Atticus Finch ryhtyy miehen puolustusasianajajaksi. Viattomin silmin asioita seuraava Scout kertoo tarinaa lapsen näkökulmasta ja  tulee kertoneeksi enemmän kuin itse ymmärtää. Atticus on viisain isä, mihin olen missään törmännyt, ja muutkin henkilöt ovat mielenkiintoisia ihmisiä hyvine puolineen ja heikkouksineen. 

Liekö henkilöiden elävyyteen syynä se, että kirjan taustalla ovat Harper Leen omat lapsuudenkokemukset.  Hän on kotoisin pienestä Monroevillen kaupungista Alabamasta, ja hänen isänsä Amasa Lee oli asianajaja. Dillin, Scoutin ystävän, esikuvaksi Harper Lee on kertonut lapsuudenystävänsä Truman Capoten. Harperin lapsuudessa 1930-luvulla Alabamassa pidettiin Scottsboron oikeudenkäynnit, joissa yhdeksää nuorta mustaa miestä syytettiin kahden valkoisen naisen raiskaamisesta. Miehet tuomittiin kuolemaan huolimatta siitä, että todisteet olivat heikot. Myöhemmin korkein oikeus totesi miehet syyttömiksi, ja heidät vapautettiin.

Kaikki taivaan linnut kertoo siis, mitä Scoutille ja kumppaneille sittemmin tapahtuu. Alun jälkeen juoni laajenee Scoutin naimisiinmenojahkailusta muuhunkin. Kirjan loppuluvut pyörivät 1950-luvun Alabaman rotuerottelutilanteessa. Kuin surmaisi satakielen -kirjassa kirjailija kertoi roturistiriidoista tapahtumien kautta, mutta tässä niitä seulotaan eipäs-juupas-keskusteluilla yhden, toisen ja kolmannen kanssa.

Kirjana Kaikki taivaan linnut ei ole kovin kummonen, mutta on kiva tietää, mikä Scoutista tuli isona.


Kuin surmaisi satakielen ja Kaikki taivaan linnut rinnastuu...

...Margaret Mitchellin kirjaan Tuulen viemää 
Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinasta muistettu kirja on vähintään yhtä paljon kiinnostava historiallinen romaani Yhdysvaltain sisällissodan ajalta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille.

...Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestyneeseen kirjaan Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin omiin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka sitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan näiden tarjoillessa rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.


tiistai 3. marraskuuta 2015

Karen Joy Fowler:
Olimme ihan suunniltamme



Takakansi sanoo: ”Kolme lasta. Yksi tarina. Kertoja olen vain minä,  koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana.” Kertoja on Rosemary Cooke, joka on menettänyt lapsuutensa aikana ensin siskonsa ja sitten veljensä.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen ajan miettii, mistä on kysymys? Mitä on tapahtunut? Sitten avain annetaan. Alku saa selityksen, ja juoni menee eteenpäin.
 
Jotta ei pilaa keneltäkään oivaltamisen iloa, ei voi kertoa etukäteen, mikä erotti Cooken perheen muista perheistä. Mutta sen voi todeta, että mielenkiintoinen kuvio. Vaikka tämä tarina on fiktiota, tällaista on kirjan mukaan tehty myös oikeasti.

Lapsi ei valitse paikkaa eikä perhettä, mihin syntyy. Hän elää siinä tilanteessa, minkä vanhemmat ovat omilla valinnoillaan aikaan saaneet. Kukaan ei voi myöskään palata takaisin lähtöruutuun ja aloittaa elämää alusta uudelleen, jos vanhemmat myöhemmin toteavat, että ei se ehkä ollutkaan hyvä juttu. Lapsuus on ainutkertainen, ja sen kanssa sitten vain mennään eteenpäin. Kuten Gösta Ågren kirjoittaa:

Lapsuus ei ole osa elämää,
se on syvyys kaiken alla,
mitä sitten tapahtuu.

Mutta olisi kyllä kiinnostava verrata, mikä olisi toisin, jos Rosemary olisi voinut elää  lapsuutensa kahteen kertaan, sellaisena kuin se oli ja niin sanotussa perusperheessä. Millä tavoin hän olisi erilainen aikuinen, vai olisiko? Itse hän uskoo, että olisi, eikä tiedä, pitäisikö vanhempia kiittää vai moittia siitä, millaiset lähtökohdat sai. Toisaalta, jos haluaa elää elämäänsä eikä jäädä pyörimään menneisiin, on käännettävä katse tähän päivään, katsottava, minkälaiset kortit minulla nyt on kädessä ja alettava pelata niillä. Koskee meitä jokaista.




sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Nura Farah:
Aavikon tyttäret


“Äiti on tyttärelle susi” ajattelen vanhaa sananlaskua mukaellen, kun luen Nura Farahin kirjaa Aavikon tyttäret. 

Tyttölapsi ei ole mitään, ja hän tuntee sen nahoissaan. Jos nainen synnyttää tyttären, tytär jätetään pahimmillaan petojen syötäväksi. Jos vauva on poika, seuraa suuri juhla. Onneksi tytötkin saavat yleensä elää, ettei päädytä kiinalaisten ongelmaan: pojille ei löydy vaimoja, koska tyttösikiöitä on abortoitu niin paljon.

Tytön mitätöinti jatkuu läpi lapsuuden. Äiti antaa pojalle ensin maitomukin ja tytär saa, jos pojalta jää jotain. Jos ei jää, äiti ei asiaan puutu. Jos tyttö on voittamassa puuhunkiipeämiskilpaa, äiti tarraa nilkasta kiinni: pitää antaa veljen voittaa.
Tytöt ovat susia myös toisilleen. Khadijaa ei ole vielä ympärileikattu, ja toiset tytöt kiusaavat häntä likaiseksi. Kiusaaminen menee niin pitkälle, että Khadija vaatii äitiä hankkimaan ympärileikkaaja heti ja vaatii myös, että leikkaus tehdään rankimman mukaan, kun äiti sanoo, että vähempi riittää. Ympärileikkauksenkin Khadija tuntee sittemmin nahoissaan, kun hänet naitetaan.
Esikoiskirjailija Nura Farah muutti 13-vuotiaana Suomeen Somaliasta. Hän on kirjoittanut romaaninsa suomeksi. Aavikon tyttäret kuvaa paimentolaisten elämää Somaliassa 1950-60-luvulla. Klaanijako on tiukka ja kosto elää. Sukupolvesta toiseen muistetaan, että sen klaanin se-ja-se teki meidän klaanin sille-ja-sille niin. Joku yrittää joskus puhua rauhasta, mutta ei. Jos ei kosta, ei ole mies. 
Kaikki säännöt perustellaan Allahin tahdolla, naisten ympärileikkauskin, vaikka Koraani ei sitä vaadi. Koraani ei vaadi myöskään naista pukeutumaan mustaan umpikaapuun, jossa on vain rako silmille. Khadijan ei onnekseen tarvitse peittää kuin hiuksensa, mutta kun hän kysyy, miksi naapurin neljä vaimoa joutuvat kulkemaan mustissa kaavuissa hehkuvassa auringossa, vaimojen mies vastaa sen olevan Allahin tahto. Allah haluaa naisen olevan nöyrän ja kärsivän valittamatta.
Sama mies purskahtaa röhisevään nauruun, kun Khadijan mies pohtii vaimojen mustasukkaisuutta, hän kun olisi ottamassa kolmannen vaimon. ”Ei nainen kuole mustasukkaisuuteen!”
Allah ei myöskään halua, että tytöt käyvät koulua. Khadijan tytär Shamsu palaa halusta oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan kuten veljensä, mutta isä kieltää ehdottomasti kouluun menon, ja Khadija on samaa mieltä. Ei tyttö tee mitään sellaisilla taidoilla, hänen tehtävänsä on palvella miestä, hoitaa huushollia ja synnyttää lapsia.
”Jotkut luulevat, että on tärkeä edistyä koulussa, mutta kunnia on tärkeämpi. Jos menetät kunniasi, olet mitätön kuin eläin, jonka oma lauma on hylännyt. Tahraat isäsi, veljesi ja klaanisi ikuisesti.”  Tämä ajatus on taustalla myös kunniamurhiksi kutsutuissa murhissa, joissa joku suvun miehistä tappaa muslimiperheen itsenäistymään pyrkivän tyttären.

Aavikon tyttäret vie lukijan paimentolaisten joukkoon, yhdeksi heistä. Hän kuuntelee keskusteluja, kuulee perustelut kielloille ja käskyille ja näkee mitä tapahtuu. Länsimainen nainen kysyy, mikseivät naiset kokoa voimiaan, ryhdy yhteistyöhön ja ala vaatia tasaveroisia ihmisen oikeuksia? Hyvä kysymys, mutta kaipa se on niin, että jos on pienestä asti kasvatettu uskomaan, että on huonompi kuin miehet, ei ole voimaa nousta omille jaloilleen. Etenkin jos on vielä opetettu, että kapinoimalla yhteisön sääntöjä vastaan, nousee vastustamaan itse Allahia.
Kirja loppuu 1960-luvulle tultaessa. Olisi kiinnostava tietää, kuinka paljon somaliyhteisöjen asenteet ovat muuttuneet niistä ajoista? Nura Farah voisi kirjoittaa kirjalleen jatkoa.
Kun maahanmuuttajia virtaa Suomeen tuhansittain, toivoisi, että naisten asemasta puhuttaessa kukaan ei ala selittää ”toisen kulttuurin kunnioittamisesta”, vaan myös maahanmuuttajanaisilta aletaan vaatia pakollista suomen kielen kurssia ja lukutaidottomat opetetaan lukemaan. Kieli- ja lukutaidottomat naiset ovat Suomessa täysin umpiossa. Kurssilla tulee naisille kertoa myös, mitkä Suomessa ovat naisen oikeudet ja mistä saa apua, jos tulee kaltoin kohdelluksi.





keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Antti Holma: Järjestäjä


Kaikki se valo jota emme näe on viehättävää ja mukaansa vievää lomalukemista. Siitä huolimatta, että vastoinkäymisiä riittää, eikä kaikille käy lopultakaan hyvin. Kirjasta tulee valoisa olo ja se  jättää jälkeensä toivon. Vaikka just nyt menee huonosti, selviytyminen on mahdollista ja kaikki voi kääntyä hyväksi

Ranskalainen Marie-Laure menettää äitinsä ja sokeutuu sen jälkeen. Hänen  isänsä ei jää surkuttelemaan omaa ja tyttärensä kohtaloa, vaan katsoo, mitä kortteja hänellä on kädessään ja ryhtyy pelaamaan niillä. Hän opettaa Marie-Lauren selviämään kotikaduillaan rakentamalla kaupunginosasta pienoismallin. Koskaan tyttö ei koe, että hän olisi isälle taakka tai pettymys.

Kirjan toinen päähenkilö on saksalainen Werner, joka on päätynyt kouluikäisenä orpokotiin pikkusiskonsa kanssa. Werner on synnynnäinen tekniikan huippulahjakkuus. Hän rakentaa radion, jolla kuuntelee siskon kanssa öisin salaa ranskankielisiä radiolähetyksiä.

Sitten Saksassa nousee valtaan Adolf Hitler. Kohta saksalaiset  ryhtyvät valloittamaan naapurimaitaan, ja 18-vuotiaaksi varttunutta Werneriä kutsuu palvelus Saksan armeijassa.  Kun tulee Ranskan vuoro, Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Pariisista Bretagneen, Saint-Malon muurien ympäröimään vanhaan kaupunkiin.

Kaikki se valo jota emme näe alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat ryhtymässä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Saint-Maloa. Kirjailija alkaa punoa juonta kuljettamalla lukijaa väliin Wernerin ja väliin Marie-Lauren lapsuudessa, ja sitten taas nykyhetkessä eli vuodessa 1944. Voi kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, nyörit punoutuvat hyvin yhteen.
 
Tarinaan tuo lisäkiinnostavuutta se, että Saint-Malon kaupungin pommitus on tosi tapahtuma. Kaupunki oli Hitlerin viimeisiä asemia ennen lopullista häviötä. Liittoutuneiden pommituksen jälkeen kaupungin 865 talosta jäi pystyyn 182, ja nekin vaurioituneina.

On tavallaan kummallista, että kirja, jossa on niin paljon vastoinkäymisiä, on silti sävyltään luottavainen ja rohkaiseva. Kun Kaikki se valo jota emme näe -kirjan rinnalle laittaa vaikkapa Antti Holman kehutun uutuuskirjan Järjestäjä, jälkimaku on aivan vastakkainen.

Antti Holma on sympaattinen, komea, hyvä näyttelijä ja sujuva kirjoittaja. Mutta hänen kirjansa Järjestäjä on ankeuttaja. Päähenkilöllä menee huonosti ja sitten vielä huonommin. Hänen työpaikallaan kukaan ei voi luottaa kehenkään. Naamatusten ollaan kaveria, mutta selkään puukotetaan heti, jos siitä on itselle jotain hyötyä. Yleisfiilis on ahdistus ja masennus.

Jos ajatuksena on vertaistuki, että kaikki me, joilla menee kurjasti, voidaan yhdessä vaipua kaivoon, niin miten se auttaa? Paremmin auttaa se, jos kirjan tarina rohkaisee luottamaan, että näistäkin voi selvitä. Sillä se on totta. On paljon ihmisiä, jotka nousevat kanveesista jaloilleen ja jatkavat elämäänsä kenties vahvempina ja ainakin viisaampina - tietää, millaisia valintoja ei ainakaan kannata tehdä, jos mahdollista.

Toki kirja voi antaa ymmärryksen siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut, kun on päätynyt sellaiseen jamaan. Mutta pelkkä ymmärtäminen ei pitemmän päälle hirveästi auta, ja vähiten auttaa se, että sykertyy hänen kanssaan kaivon pohjalle huokaamaan, miten elämä on paskaa.

torstai 17. syyskuuta 2015

Camilla Läckberg:
Leijonankesyttäjä



Leijonankesyttäjä on ruotsalaisen dekkarikirjailija Camilla Läckbergin yhdeksäs Fjällbackaan sijoittuva kirja. Päähenkilöt ovat poliisi Patrik ja kirjailija Erica, pariskunta, jonka elämää tarinat seuraavat rikosten selvittelyjen ohessa.

Uusimman kirjan etukannessa siteerataan arvostelijaa, joka hehkuttaa, että ”Leijonankesyttäjä on Läckbergin rikosromaaneista kunnianhimoisin ja paras”. 

Olen eri mieltä. Kirjassa on leipääntymisen tuntu ikään kuin Läckberg jatkaisi Fjällbacka-sarjaansa, koska se myy ja uusia osia odotetaan, ei siksi, että sen kirjoittaminen olisi sen kummemmin sytyttänyt. Tarina on kyllä ammattitaitoisesti rakennettu, palaset loksahtavat kohdalleen ja ratkaisukin vähän yllättää.

Mutta Erica Falck on Leijonankesyttäjässä pahempi kana kuin koskaan aiemmin. Kun älykkääksi kuvatun Erican oma työ takkuaan, hänpä päättääkin hupsista vaan lähteä tutkimaan miehellään työn alla olevaa rikosta ja paukkaa kuulustelemaan kadonneen teinitytön äitiä. Hetken päästä paikalle saapuu Patrik poliisikollegansa kanssa ja kappas, oma vaimo on siellä jo kyselemässä. Nössö Patrik sanoo suunnilleen, että ei saa, sen sijaan että ottaisi kunnon pultit ja saisi Erican pitämään näppinsä irti miehensä duuneista. Melkoinen hiiri mieheksi.

Pariskunnan huusholli on kirjan mukaan jatkuvassa kaaoksessa ja siitä kerrotaan kuin se olisi jotenkin meriitti: itsenäiset älykkäät naiset eivät piittaa siitä, että likapyykkikoppa pursuaa. Älykkyys jää verannalle, kun on puhe lapsista. Pitäisi lähettää Jari Sinkkonen Suomesta neuvomaan, että jos lapset saavat kiukkuamalla tahtonsa läpi, esimerkiksi jätskiä ruoan sijaan, he totta kai käyttävät toimivaksi osoittautunutta keinoa toistekin. Nyt vanhemmat vain päivittelevät kädettöminä, että miks ne aina kiljuu.

Kirjailija raijaa tarinassa mukana Erican siskoa Annaa ja tämän miestä Dania kuin pakollisia kylkiäisiä. Aiemmissa kirjoissa heillä on ollut jokin tarpeellinen rooli, mutta Leijonankesyttäjässä heidän ainoa osansa on pohtia kirjan alusta loppuun, että ollaanksme vai eiksme olla.

Mitä ratkaistavaan rikokseen tulee, Läckberg on päätynyt samoille linjoille kuin moni ruotsalaisdekkaristi nykyisin: ällöraakuutta riittää. Siepatulta teinitytöltä on kaivettu silmät päästä, kieli on leikattu puutarhasaksilla ja korvat on tuhottu niin, ettei tyttö enää kuulekaan mitään. Yksi päähenkilöistä on synnyttänyt lapsen, joka osoittautuu äitinsä sanojen mukaan läpeensä pahaksi. Jos lukija luulee, että lopussa homma rauhoittuu, eikös mitä. Kun pistää kirjan kannet kiinni, jää pala kurkkuun. Sitten vain miettii, että kaikkea sitä tulee lukeneeksi.

lauantai 1. elokuuta 2015

Kristina Ohlsson:
Daavidintähdet


Naseva dekkari on hyvä konsti irtautua töistä. Kristina Ohlssonin Daavidintähdet on siihen oiva valinta. Ohlsson on tämän hetken ruotsalaisdekkaristien parhaimmistoa. Hänen kirjoissaan on yleensä hyvin koossa pysyvät juonet, yllättävät loppuratkaisut, eikä kirjailija yritä saada extrapointseja ällösäväytyksillä kuten yksityiskohtaisilla kidutuskuvauksilla, mihin suuntaan osa dekkarikirjailijoista on kirjojaan kehitellyt.

Ohlssonin uutuus vie Tukholman juutalaiseen seurakuntaan, jossa tapahtuu peräperää kolme murhaa. Niillä täytyy olla jotain tekemistä toistensa kanssa, mutta mitä tekemistä? Tutkinta vie moneen suuntaan, ja tutkijat hakevat pitkään, miten eri lonkerot kuuluvat yhteen, vai kuuluvatko?

Ohlsson rakentaa juonen taiten ja pitää lukijan otteessaan loppuun asti. Juoni on monimutkainen, tarkkana täytyy olla, mutta ratkaisu on yllättävyydessään johdonmukainen, ja se selviää vasta viime vaiheessa. Kokonaisuutena siis hyvä lajinsa edustaja.

Mitenkään itse juoneen liittymättä kirjasta nousee sivuhuomiona esiin ruotsalaisia näkemyksiä tasa-arvosta ja sukupuolisyrjinnästä. Kirjailija on kirjoittanut niitä sivulauseisiin itsestäänselvyyksien tapaan. Itsestäänselvyyksinä siinä mielessä, että hän ei kysy, miksi Fredrikan työ poliisissa on niin tärkeä, että hän voi kerta toisensa jälkeen laistaa sovitun koti-illan pomon soittaessa tai myöhästyä tuntitolkulla, vaikka on vannonut tulevansa ajoissa kotiin. Mutta kun Fredrikan professorimies saa kutsun luennoimaan ulkomaille ja kysyy vaimolta lupaa lähteä, vaimo sanoo ettei mies tietenkään voi mennä, sillä kuka hoitaa lapset? Vastakohtaisuus korostuu, kun Fredrikalle tulee ulkomaankeikka. Se on ilmoitusluontoinen asia, siihen ei kysytä mieheltä lupaa. Mikä ero?

Sukupuolisyrjinnästä Ohlsson kirjoittaa: ”Alex avasi oven ja piti sitä auki Fredrikalle. Jos hänen tyttärensä olisi nähnyt hänet, tämä olisi pitänyt pitkän luennon siitä, millaista sukupuolisyrjintää oli pitää ovea auki naisille.” Suomalaisittain ajatellaan kait yleensä, että on kohteliasta pitää ovea auki toiselle.

Samaan aikaan Fredrika on kirjailijan sanoin "äänettömän viestinnän mestari" joka kertoo tunnetiloistaan ”ruumiinkielellään”. Miksi hän ei käytä sanoja, vaan odottaa, että toinen lukee hänen ajatuksensa niskan asennosta tai ilmeistä?

Mutta poliisina Fredrika on osaava ja rikos tulee selvitetyksi tässäkin tapauksessa.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Jesper Malmose: Vallan linnake
Michael Dobbs: House of Cards



Kaksi kirjaa. Eri lähtökohdat, sama aihepiiri. Molemmat kirjat imaisevat mukaansa ensimmäisestä luvusta ja pitävät otteessa loppuun asti.

Vallan linnake kertoo Brigitte Nyborgista, jonka pieni puolue saa vaalivoiton. Brigitesta tulee yllätyksekseen Tanskan ensimmäinen naispääministeri. Hän on lähtenyt politiikkaan saadakseen vietyä eteenpäin ihanteitaan, mutta hän luopuu niistä vähä vähältä ja päätyy yhä suurempiin kompromisseihin.

House of Cards (kirjalle ei ole annettu suomenkielistä nimeä, vaikka kirja on suomenkielinen) avaa sisäpiirinäkymän Britannian poliittiseen peliin. Francis Urquhart on puolueen työntekijä, joka haluaa edetä ministeriksi. Kun pääministeri lyttää hänen uratoiveensa, Francis ryhtyy juonimaan kulissien takana. Peli käy yhä rankemmaksi ja karkaa lopulta hänen käsistään.

Brigitten ja Francisin lähtökohdat eroavat siinä, että Brigitte Nyborg tahtoo hyvää. Lukijan sympatiat ovat hänen puolellaan, mutta sympatia on koetteilla, kun Brigitte päätyy pelaamaan samaa poliittista peliä, mitä lähti muuttamaan.

Francis Urquhartin pistää puolestaan liikkeelle katkeruus ja kateus. Hänen kohdallaan toivoo, että joku tulee ja pysäyttää hänet - turhaanko, sen voi lukea kirjasta.

Molemmat poliitikot ottavat aluksi pieniä askeleita. Askel askeleelta todentuu se, että ihmisen jokainen valinta vie johonkin suuntaan ja on samalla valinta jostain poispäin. Pienten alkujen polku ei koske vain politiikkaa, vaan itse kutakin. Jos ei pysähdy uusia askeleita ottaessaan ajattelemaan, mihin on menossa, voi päätyä tilanteeseen, johon ei olisi uskonut joutuvansa: burn-outiin, sivusuhteeseen, tolkuttomiin velkoihin…

Sekä Vallan linnake että House of Cards on koukkuunsa nappaavaa lomalukemista. Täytyy nähdä, miten tässä lopulta käy. Jos pitäisi valita vain toinen, valitsisin Vallan linnakkeen, koska Brigittea kohtaan säilyy kuitenkin jonkinlainen ymmärrys ja sympatia. Jos House of Cardsin loppu olisi toisenlainen, siitä voisi sanoa että hyvä kirja. Nyt sanon, että ajattelemaan pistävä kirja.

Molemmista on tehty tv-sarja.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Olavi Paavolainen:
Synkkä yksinpuhelu


Päiväkirja on kiinnostava ikkuna lähihistoriaan. Sen mukana elää tapahtumia päivä päivältä silloinkin, vaikka tietää, miten tässä käy. Monet ihmiset haluaisivat saada elämästään kartan, joka näyttäisi tulevat mutkat ja tienristeykset ja josta voisi tarkistaa lopputuloksen. Päiväkirjan kirjoittajalla ei sitä karttaa ole, mutta lukijalla on. 


Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on hänen päiväkirjansa sotavuosilta 1939-1945. Paavolainen julkaisi sen sodan jälkeen vuonna 1946. Kirja teilattiin, valtaosa leimasi sen jälkikäteiseksi besserwisseydeksi. Kuinka paljon teilauksessa oli sitä, että suomalaiset eivät kestäneet katsoa peiliin niin pian? Vain vasemmiston porukoissa kirjaa pidettiin totuuden mukaisena.

Näkijän kykyä Olavi Paavolaisessa kuitenkin oli. Se käy ilmi hänen vuonna 1936 julkaisemansa Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan esipuheesta. Paavolainen oli kutsuttu vierailemaan Saksaan, jossa Hitler oli noussut valtaan, ja hän kirjoitti näkemästään kirjan. Paavolainen sanoo sen 19. marraskuuta 1936 päivätyssä esipuheessa:

”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta vai, kuten monet väittävät, äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Pelottavan voimakkaasti.”

Samaa terävänäköistä tatsia on Synkässä yksinpuhelussa. Olavi Paavolainen seurasi sotavuosia aitiopaikalta, ensin tiedotuskomppaniassa ja sitten Päämajan tiedotusosastolla. Päämajassa hänen tehtävänsä oli muun muassa lukea ulkomaisten lehtien uutisia. Paavolaisella oli hyvä kielitaito: suomi, ruotsi, saksa, venäjä, ranska ja englanti.

Synkän yksinpuhelun päiväkirjamerkinnöissä on omia kokemuksia ja huomiota, Paavolaisen käymien keskustelujen referaatteja sekä sitaatteja koti- ja ulkomaisista lehdistä ja radiolähetyksistä.

Synkkä yksinpuhelu

Menneisyyden tapahtumat pelkistyvät ajan kuluessa muutamaksi lauseeksi: asiat menivät näin ja tämä oli lopputulos. Pelkistykset ovat tarpeen, mutta voi kysyä, kenen näkökulmasta pelkistys on muotoutunut?

Synkkää yksinpuhelua lukiessa tajuaa esimerkiksi, miten vahva aate Akateeminen Karjala Seura, AKS, oli, ja miten laajalti se oli saanut jalansijaa. Aakooässäläiset haaveilivat Suur-Suomesta ja puhuivat ”suomensukuisten kansojen vapauttamisesta”. Miten ihmeessä porukat kuvittelivat, että 3,7 miljoonan asukkaan Suomi pystyisi edes hallitsemaan laajaa Itä-Karjalaa?

”Meille nyt eläville suomalaisille on Kaikkivaltias antanut historiallisen tehtävän vapauttaa Aunus ja Viena vieraan orjuudesta. Itsenäisyytemme on vielä niin nuori, että suurin osa niistä, joilla nyt on maan ohjat käsissän, ovat eläneet nuoruutensa orjuuden yössä, mikä vieläkin painaa heitä. Siksi he kauhistuvat ajatusta, että Suomi laajenisi niihin rajoihin saakka,  jotka jo luonto muinaisuudessa on määräännyt maatamme varten”, Paavolainen kopioi päiväkirjaansa Suur-Suomen kannattajan kirjoitusta Turun Sanomissa.

Aakoässäläiset sotkivat surutta myös Jumalan näkemyksiinsä. Mitähän valtaa havittelevat tänä päivänä pukevat kaavuikseen?

Asevelisopimus Saksan kanssa mahdollisti sen, että suomalaiset jatkosodan sytyttyä etenivät vanhan rajan yli. Puolustussota muuttui valloitussodaksi. Alueet, jotka oli menetetty Neuvostoliiton aloittamassa Talvisodassa, oli oikeus vallata takaisin, mutta on mielenkiintoista että sodan johto pisti miehet jatkamaan vanhan rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Siihen loppui oikeus.

Toinen juttu on sitten, olisiko Saksa suostunut siihen, että suomalaiset olisivat stopanneet vanhalle rajalle. Saksaa oli pakko kuunnella, sillä ilman sen aseita ja miehiä suomalaiset olisivat olleet suupala Neuvostoliitolle. Maiden välinen raja oli reilut 1300 kilometriä, ja saksalaiset puolustivat puolta siitä.

Kukaan aakooässäläinen ei myöskään miettinyt, olivatko Aunuksen ja Vienan asukkaat samaa mieltä asiasta - ilman muutahan he ovat.

”Missä ovat kansanjoukot jotka tervehtisivät meikäläisiä ’vapauttajina’, kuten nykyinen kansainvälinen sotatermi kuuluu”, Paavolainen kysyy päiväkirjassaan 31.8.1941 Aunuksen rintamaa kiertäessään. Asukkaista osa oli paennut ja jäljellä oleva kyräilivät suomalaisia miehittäjiä.

Kun sota pysähtyy asemasodaksi, suomalaiset järjestävät suuria kulttuuritapahtumia Äänislinnaksi nimetyssä Petroskoissa. Paavolainen kysyy tilaisuuden järjestäjiltä, miksi kutsuvieraissa ei ole yhtään paikkakuntalaista, vaikka Äänislinnassa on yliopisto ja vankka sivistyneistö. Vastaukseksi hän saa vain ärtymystä. Asukkaiden sivistys mitätöidään ”bolsevistisena”, ja paikalliset yliopistotutkinnon suorittaneet naiset kelpaavat kadunlakaisijoiksi. Pahimpia mitätöijiä ovat suomalaiset naiset, lotat, Paavolainen kirjoittaa päiväkirjaansa.

Jatkosodan pelkistyksestä jää usein myös pois se, että Neuvostoliitto tarjosi Suomelle rauhaa maaliskuussa 1944. Suomen hallitus ei tarttunut tarjoukseen, vaan vastasi kolmen viikon odottelun jälkeen jotain epämääräistä. Paavolainen siteeraa päiväkirjassaan 22.3. radiouutisia:

”Neuvostohallitus ilmoittaa katsovansa Suomen vastauksen negatiiviseksi ja lopettaa tiedotuksensa kumeaan toteamukseen, että Suomen hallitus otti vastauksen antaessaan kantaakseen täyden vastuun seuraamuksista. Mitähän nyt sitten seuraa? Moskovan tiedonannossa ei näy vihjaustakaan siitä, mitä tapahtuman pitää.”

Kesäkuussa nähtiin, mitä tapahtuman piti.  Paavolainen kirjoittaa 10.6.:

”Päiväuutisissa luetaan virallinen tiedotus, jota ei ensi alussa ole uskoa: Venäläiset alkaneet Kannaksella yleishyökkäyksen. ”

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, että vihollinen on tunkeutunut suomalaisten asemien läpi. ”Läpimurto on tapahtunut Kannaksella, jonka linjoja kolmen vuoden työn jälkeen pidettiin valloittamattomina.”

Pari viikkoa myöhemmin Paavolainen tapaa hyökkäyksen jaloista Mikkeliin paenneita karjalaisevakkoja. Hän kertoo vanhan karjalaisukon tiivistyksen tapahtumainkulusta: ”Ensin juoksiit sotilaat, sitten juostiin myö ja sitt juoksiit ryssät”.

Syyskuussa 1944 Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa rauhan. Ehdot ovat samat kuin maaliskuussa. Siinä välissä on kuollut surullinen määrä miehiä.

Synkässä yksinpuhelussa on muitakin seikkoja, joita jälkikäteen ei juuri ole korosteltu. Yksi on tieto juutalaisten joukkomurhista. Olavi Paavolainen kirjoittaa niistä jo vuonna 1940 ja palaa aiheeseen pitkin matkaa. Kun Saksa valtaa Unkarin, Paavolainen toteaa, että saksalaiset alkavat vangita Unkarin juutalaisia saman tien. Länsimaat, jotka sodan jälkeen väittivät, etteivät tienneet asiasta, valehtelivat. Jos suomalaisen tiedotuskomppanian luutnanttikin tiesi, kuinka eivät isompien maiden isommat herrat.

Kiinnostava on myös lukea Paavolaisen kuvauksia Päämajasta, jonne hänet komennettiin vuonna 1942. Hän ihmettelee, miten harva välittää lukea ulkomaisia uutisia, vaikka ne olisivat hyvää taustaa sodan kulkua koskeville pohdinnoille ja päätöksille. Sodan jatkuessa hän panee merkille, että Mannerheimille ei kerrota kaikkea.

Ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkamista suomalaiselta tiedustelulta tulee moneen kertaan viestiä siitä, että jotain on tekeillä Neuvostoliiton puolella, sillä sinne keskitetään hurjia määriä sotakalustoa ja miehiä. Kuitenkin kun hyökkäys alkaa, suomalaisia sotilaita on tavallista enemmän kotilomalla kylvötöissä.

Siitä, miten Suomi päästiin yllättämään housut kintuissa, on ollut Seurassa Martti Turtolan mielenkiintoinen juttu. Sen voi lukea kokonaan linkistä, mutta alla poiminta

"Sota-arkiston kätköistä löytyi Suomen Tukholman jatkosodan aikaisen sotilasasiamiehen eversti Martin Stewenin arkisto ja eversti Aladár Paasosen kanssa käymä kirjeenvaihto.

Tukholmassa Stewen sai sikäläiseltä Japanin sotilasasiamieheltä, kenraali Onoderalta tietoja  neuvostojoukkojen keskittämisestä Karjalan kannakselle. Se viittasi suurhyökkäyksen valmisteluun. Stewen lähetti tiedot päämajaan, mutta ne pysäytettiin Heinrichsin ja Paasosen pöydälle. Kun eversti sitten toukokuun viimeisellä viikolla tuli Mikkeliin tutkimaan asiaa, hän joutui esimiehensä eversti Paasosen puhutteluun. Stewen kirjoittaa:

Saavuin Päämajaan 29.5., jolloin ev. Paasonen heti kärkeen tiedotti, ettei yllä olevaa raporttiani ole esitetty Marsalkalle, ja etten minä saanut siitä puhua mitään Marskille. –Ihmetykseni oli valtava! – Paasonen oli sanonut minulle heti alkuun, että ”me olemme päättäneet ettet saa… jne. Kun kysyin, ketä hän tarkoittaa sanomalla me, hän vastasi: Heinrichs, Airo ja minä.”


Sain Synkän yksinpuhelun päätökseen.

Seuraavana päivänä, 10.6., luin Iltalehteä. ”Pelko upotti Nokian”, lehti otsikoi. Jutussa lehti kirjoittaa, että ”pelon kulttuuri hankaloitti tiedonkulkua Nokiassa ja vääristi korkeimman johdon käsitystä yhtiön tilasta”. Nokian ylin johto ei saanut ajoissa realistista kuvaa yhtiön tilanteesta, vaan sille välitettiin kaunisteltu kuva. Epävarmuustekijöistä ja riskeistä vaiettiin. Omaa näkemystä ei uskallettu aina tuoda esiin, kun se poikkesi esimiehen mielipiteestä. Kukaan ei halunnut olla työyhteisössä hankalan tyypin tai skeptikon maineessa.


Olavi Paavolainen
syntyi Karjalan kannaksella Kivennavalla vuonna 1903 lakimies Pekka Paavolaisen ja tämän aatelissyntyisen Alice-vaimon kolmanneksi lapseksi.

Olavi Paavolainen nousi nuorena miehenä nopeasti merkittäväksi suomalaiseksi kulttuurivaikuttajaksi. Hän julkaisi esikoisteoksenaan runokokoelman Valtatiet yhdessä Mika Waltarin kanssa. Paavolainen seurasi tiivisti eurooppalaisia aatevirtauksia ja toi niitä Suomeen. Runoilija Katri Valan kanssa hän oli päätekijä, kun suomalaiset nuoret kirjailijat perustivat 1920-luvulla kirjailijaseuran Tulenkantajat.

Sodan alkaessa Olavi Paavolainen oli 36-vuotias.

Synkän yksinpuhelun jälkeen Paavolainen ei julkaissut enää mitään. Hän päätyi muutaman mutkan kautta Yleisradion radioteatterin johtajaksi ja jatkoi siinä kuolemaansa vuoteen 1964 saakka.

Elämäkerrat

Matti Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 elämäkerran Loistava Olavi Paavolainen  ja Jaakko Paavolainen vuonna 1991 Olavi Paavolainen, keulakuva.  Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen ystävä, Jaakko Paavolainen oli Olavin serkku.