tiistai 30. joulukuuta 2014

Anna-Kaari Hakkarainen:
Purkaus


Juoni vai kieli, kumpi on tärkeämpi? 

Eihän niitä voi tyystin erottaa. Mutta joku lukee kirjan hyvän kielen takia hyvillä mielin, vaikka juoni ei ihan pysy koossa. Toinen taas ärsyyntyy, jos juonessa on floppeja, ja harmittelee, että tuli tuhlattua aikaa mokomaan, vaikka olisi miten hyvää kieltä. 

Mutta alkuun. Purkausta aloitettuani mietin, mistä juonen perusasetelma on niin tuttu. Sitten aivoskanneri löysi sen. Kjell Westö toistaa monessa kirjassaan samaa kuviota: on kaverikolmio, kaksi poikaa ja tyttö. Kunnon poika rakastaa tyttöä, joka rakastaa sitä rentumpaa poikaa, vaikka saisi kunnon pojasta hyvä miehen.  

No, perustarinoita on kait rajattu määrä, joten tällaisia tullee vastaan jatkossakin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirja alkaa hailakkaasti. Hyvän kirjan kanssa voi mennä yö yhtä putkea, mutta tätä ei ollut ongelma jättää kesken. Lähtöasetelma on veljekset ja naapurintyttö, Kjarri, Birk ja Vigdis. Kjarri haluaa Vigdiksen, joka haluaa Birkin, joka haluaisi viettää aikaa veljensä Kjarrin kanssa, mutta tämä haluaa Vigdiksen mukaan.

Tarina kerrotaan vuorollaan kunkin päähenkilön näkökulmasta, ja pitemmälle edetessään se alkaa vetää. Kjarri aloittaa. Vigdis tuo juoneen uutta taustaa ja valaisee varjopaikkoja.  Kun kertoja zuumaa kolmanneksi Birkiin, tarina nappaa otteeseensa, ja kirja on luettava samalla istumalla loppuun mielessä kysymys, miten tässä käy.

Ja voi ei! Loppu on tyhmä. Salaisuudet kyllä selviävät, ja juonesta tulee kokonainen siinä mielessä, että lukija saa tietää, mistä oli kyse kenenkin kohdalla. Miksi ihmeessä kirjailija siis kirjoittaa hyvälle tarinalle hähmäisen lopun?

Monet nykykirjailijat ikään kuin häpeävät kirjoittaa selkeitä tarinoita, jotka klousataan kunnolla, niin että lukija saa palkinnon: näin langat solmiutuivat yhteen, näin henkilöille kävi. Luulevatko kirjailijat, että se on jotenkin vanhanaikaista? No ei ole. Se on lukijan palkitsemista. On ärsyttävää heittää loppuun kysymyksiä ja jättää ne vastaamatta.

Tarinan loppu on kaiken lisäksi ankea. Jos pahin arvaus toteutui avoimista vaihtoehdoista, kaikille kävi huonosti. Kirjan lukenut ystäväni sanoi, ettei hän pidä siitä, kun kirjasta jää lohduton fiilis. Olen samaa mieltä. En lue kirjoja siksi, että lopputulema on tympeä olo.

Kirjan kieli on herkullista. Jos ei hähmäinen loppu harmittaisi niin paljon, lukisin kirjan uudelleen hitaasti, katselisin sanojen piirtämiä kuvia, jäisin niiden tunnelmiin, pohtisin pitkin matkaa olevia ajatuksia.  Mutta nyt en taida.

Elämä tuliperäisellä islantilaisella saarella keskellä merta on kiinnostava ympäristö. Tosin mietin, kuinka aitoa se on? Kirjailija asui Islannissa puoli vuotta ja sijoitti sen jälkeen kirjansa sinne. Minkähänlainen kirja siitä tulisi, jos joku toismaalainen asuisi Suomessa puoli vuotta ja kirjoittaisi sen jälkeen Suomeen sijoittuvan suomalaisen kolmiodraaman?

Toinen kysymys on sitten, että onko sillä väliä? Harva meistä tietää Islannista tuonkaan vertaa, ja jos joku kohta vähän viiraa, kuka meistä osaa sanoa, ettei se niillä noin mene…




keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tuula-Liina Varis:
Maan päällä paikka yksi on
Että tuntisin eläväni


”Paas ollen renksuttamatta sitä lukkoo”, sanoo täti Tuula-Liina Variksen novellikokoelmassa Että tuntisin eläväni.  Paikkakuntaa ei ole kerrottu, mutta hauskan kuuloinen murre viittaa Loimaan suuntaan, mistä Varis on kotoisin.

Että tuntisin eläväni on tavallaan romaani, vaikka on novellikokoelma, sillä sen novellit ovat ketju. Niissä seurataan saman suvun tarinaa vuosikymmen toisensa perään aina yhden henkilön kautta. Osa aiempien novellien porukoista on taustalla seuraavassa.

Kun olin nuori, ajattelin, että haluaisin päätyä vanhaksi viisaaksi naiseksi. Tuula-Liina Variksen tavassa nähdä elämää on vanhan naisen viisautta, vaikkei Varista vielä vanhaksi voi sanoa. Hän piirtää henkilöistä eläviä ihmisiä syineen ja seurauksineen ja ymmärtää luomuksiaan heidän vajavaisuuksistaan huolimatta.

Lempparini Tuula-Liina Variksen teoksista on Maan päällä paikka yksi on, jossa erityisen osuvasti näkyy elämänkokemuksen tuoma ymmärrys. Kirjan tarina lienee vaatinutkin vuosikymmeniä kypsyäkseen romaaniksi, sillä se seuraa Variksen oman perheen vaiheita ja päätyy siihen, kun Tuula-Liinan alter ego Ulla on 16-vuotias.

Maan päällä paikka yksi on on kertomus odotuksista, taitamattomuudesta ja pettymyksistä. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa pinttymään päässeistä tavoista on omien elämänvaiheiden vahvistamia. Kuinka paljon pinttymiseen sitten vaikuttaa se, että ympäristö ei pistä kampoihin, vaan antaa jonkun päsmäröidä - ”se nyt on sellanen”?

Yksi seikka, mikä kirjan tarinassa mietityttää, on se, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on päässyt menemään tällaiseksi? Perheen äiti Aino ei kysy sitä itseltään edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljenvaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat kun Aino-täti tulee. Miksi Aino ei pohdi vielä silloinkaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

Tuula-Liina Variksen henkilörepertuaarissa yksi merkille pantava porukka ovat nahjusmiehet, jotka eivät sano muijille, että nyt loppu! Toinen ääripää ovat ne miehet, joka vetävät nyrkillä turpiin. Normaalisti jämäkät miehet lähes puuttuvat valikoimasta, ne jotka eivät suostu pompoteltavaksi, mutta eivät pomota itsekään.

Kuinka paljon isän nahjusmaisuuteen vaikutti se, että hän oli äitinsä paapoma? Mikä ylipäänsä on äitien osuus siinä, millaisia aviomiehiä heidän pojistaan kasvaa? Se ja monta muuta kirjasta nousevaa kysymystä tekee Maan päällä paikka yksi on -kirjasta hyvän lukupiirikirjan. Sen herättämiä ajatuksia on kiinnostava peilata toisten kanssa. 

Ainoa miinus on epilogin sijoittaminen kirjan alkuun. Ulla kulkee vanhassa kotitalossaan ja muistelee menneitä ihmisiä ja tapahtumia. Kirjaa vielä lukematon ei ymmärrä hölkäsen höpötystä siitä. Ensimmäinen luku kannattaa hypätä yli ja lukea vasta lopuksi.

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto
Seppo Jokinen: Mustat sydämet



Kirjaston uutuushyllystä tarttui käteen kaksi dekkaria, suomalainen ja ruotsalainen. Molemmat osoittautuivat hyvätasoisiksi lajinsa edustajiksi. Molemmat avaavat myös ikkunan toisenlaiseen elämänpiiriin.
Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto on voittanut Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon.  Tukholmassa asuva apulaissyyttäjä Anna Magnusson on äitinsä puolelta Norjan saamelaisia, mutta hän ei ole lapsuuden jälkeen ollut juurikaan tekemisissä sen sukuhaaran kanssa. Nyt Koutokeinossa asuva isoäiti pyytää häntä tulemaan apuun, sillä Annan serkku on vaarassa joutua vankilaan.

Kirja vie lukijan Norjan Lappiin, pakkasen ja lumen keskelle. Pettersson kuvaa taitavasti pohjoisen talven kylmyyttä, loputtomia lumiaavoja, tuntureita, tähtikirkkaita öitä ja saamelaisten kykyä selvitä sen kaiken keskellä. Yhtä taitavasti hän kuvaa lappalaisen yhteisön sosiaalisia ristipistoja, tapaa ilmaista asioita sanomatta niitä suoraan ja menneisyyden ulottumista nykypäivään, kun esivanhempien teot ja tekemättä jättämiset muistetaan sukupolvesta toiseen.

Kiinnostavan miljöön lisäksi Pettersson kutoo juonen, joka pitää hyvin kutinsa. Vastaukset kysymyksiin tulevat kirjan lopussa, kuten hyvässä dekkarissa kuuluukin. Kirja on tämän genren tykkääjille vaikka mainio lahja pukinkonttiin.

Seppo Jokisen Mustat sydämet jatkaa tamperelaisen komisario Koskisen tutkimuksia. Se on sarjan 19. dekkari, mutta kirjan voi lukea vaikkeivät aiemmat olisi tuttuja, sillä Mustat sydämet on oma kokonainen tarinansa.

Jokinen vie komisarion tällä kertaa Australian suomalaisten pariin. Alun pitäen Koskinen lähtee  Sydneyn maratonille kolmen työkaverin kanssa, mutta päätyy tutkimaan paikallisten suomalaisten keskuudessa tapahtuneita kummallisuuksia. Mitä ovat mustat sydämet, sekin selviää matkan varrella.

Kun Pettersson kuljettaa lukijan 40 asteen pakkasiin, Jokisen lukija hikoilee 40 asteen helteessä. Australian etäisyydet, luonto ja paikalliset erikoisuudet tulevat juonen mukana tutuksi. Tarina rakentuu ammattitaitoisesti, kieli on sujuvaa ja lopussa selviää, mistä on kyse. Hyvä lahja tämäkin dekkareista tykkäävälle.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Harri Nykänen: Mullasta maan
Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja


Harri Nykäsen uutuus Mullasta maan on tiivisrakenteinen, Suomen Lappiin sijoittuva dekkari. Päähenkilö ei tällä kertaa ole Ariel Kafka, Nykäsen aiemmista kirjoista tuttu helsinkiläispoliisi, vaan peliyhtiön myynnillä miljonääriksi tullut Joonas Salo. Hän ostaa hujauttaa autioksi jääneen tilan itälappilaisesta pikkukylästä ja törmää kohta paikan outoon historiaan. Mikä salaisuus talossa asuneella erakolla oli, kun piti hankkia jykevä aita pihan ympärille ja vihaiset vahtikoirat  päivystämään?

Kyläläisiäkin kiinnostaa, mistä on kyse. Joonaksen kanssa
menneitä ryhtyvät penkomaan entinen poliisi ja eläkkeelle jäänyt kirkkoherra. Turisteille shamaania esittävä kirvesmies puolestaan väittää tietävänsä, mikä erakon salaisuus oli, ja lupaa kertoa tietonsa, kunhan hinnoista sovitaan.

Tarina etenee sutjakkaasti ja paljastaa salaisuudesta palan kerrallaan. Viimeisessä luvussa Nykänen vetää langat yhteen asiansa osaavan dekkarikirjailijan tavoin.

Kalle Isokallion uusimmassa kirjassa Samuli Huttusen synnyinlahja päähenkilöä ei avita kirkkoherra vaan itse Jumala arkkienkeleineen. Isokalliolla on omantyylisensä paasilinnamainen huumori, jossa on miksattu yhteen ironialla maustettua verbaliikkaa ja nasevia totuuksia  ihmisistä ja yhteiskunnasta.
 
Samuli Huttusen synnyinlahjassa Jumala puistelee päätään ja pohtii, oliko sittenkään järkevää luoda maapallo ja ihminen, kun eivät millään tuntuneet osaavan elää ihmisiksi.

”Hyvää hän oli tarkoittanut ihmiskunnalle, kun Neuvostoliitto oli hajonnut. Mutta osasivatko iloita ja olla tyytyväisiä? Sen sijaan, että olisivat ryhtyneet jakamaan kakkuaan tasapuolisemmin, olivat ruvenneet kovin ahneiksi. - - Kapitalistit luulivat, että nyt saa rellestää ilman rajoja. Hyväähän siitä ei seuraa, sen on historia opettanut. Mutta kun ei tunne edes omaa historiaansa tuo onneton ihmiskunta. Ahneeksi alkavat aina, kun näkevät siihen mahdollisuuden, ja ne, jotka eivät ehdi siinä rytäkässä itse ahnehtimaan, ryhtyvät kadehtimaan ahneita.”

Lappiin sijoittuu myös Ruotsin dekkariakatemian esikoiskirjapalkinnon saanut  Koutokeino kylmä kosto

maanantai 8. joulukuuta 2014

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!
Bertta Valtonen: Kätilönä Karjalassa


Alkulause ei herätä kummoisia odotuksia. Jennifer Worth kertoo kirjoittaneensa muistelmat huomattuaan, että sairaanhoitajista ja lääkäreistä on kirjoitettu vaikka kuinka paljon mutta kätilöistä ei ensimmäistäkään kirjaa.

Onneksi esikoiskirjailija Worth ei kirjoita monotonista sitten-sitten-muistelua, vaan Hakekaa kätilö! etenee kiinnostavasta episodista toiseen ja avaa sisäpiirinäkymän 1950-luvun Itä-Lontooseen. BBC on tehnyt kirjan pohjalta draamasarjan, eikä ihme, sillä draamaa riittää. Tapausten taustalla kulkee Worthin oma tarina. Nyt pitää miettiä, kannattaako sarjaa katsoa - onko siitä saatu yhtä elämänmakuinen ja viisas kuin kirja on?

Jennifer Worth on 22-vuotias, kun hän aloittaa kätilönä Lontoon East Endissä. Aluetta asuttavat köyhät satamatyöläiset lapsiparvineen, gangsterit ja ilotytöt. Monet ahtaat ja pimeät kodit ovat puretuiksi määrätyissä taloissa tai pommitettujen talojen jotenkuten ehjiksi jääneissä osissa. Niissä ei saisi asua, mutta viranomaiset sulkevat silmänsä, sillä sodan jälkeisessä Lontoossa on tolkuton asuntopula.

Jenniferillä on ensi alkuun paljon mielipiteitä, mutta mielipiteitä tippuu matkasta sitä mukaa, kun hän törmää elämän monimutkaisuuteen. Monta kertaa Jennifer katuu arvostelevia ajatuksiaan, kun hänelle selviää, miten rankkoja vaiheita tämä ihminen on joutunut käymään läpi. Miksi likainen, hampaaton, ikivanha rouva Jenkins on niin kiinnostunut alueella syntyneistä vauvoista? Miksi kikattava, lapsiaan läimivä Lil on omassa kodissaan ystävällinen äiti ja ujo emäntä? Voiko Conchita todella odottaa 24:ttä vauvaa?

Jennifer oppii, ettei ihmistä pidä naulita ensivaikutelmaan, vaan pitää odottaa, että oppii tuntemaan hänet. Se onnistuu, kun kulkee hänen kanssaan yhtä matkaa. Jotkut ihmiset ovat kuin Kinder-munia: kun kuoreen tulee halkeama, sisältä löytyy kotelo, jossa on lahja.

Osa kirjan henkilöistä esiintyy vain yhdessä luvussa, kuten teinijengin kingi, joka vuosien jälkeen näkyy televisiouutisissa  - prinsessa Dianan turvamiehenä. Osa kulkee mukana läpi kirjan, kuten nunnayhteisön johtajatar sisar Julienne. Mikä on tuo säteily, Jennifer ällistyy tavatessaan hänet ensi kerran, ja kirjan mittaan hän saa kysymykseensä vastauksen. Tapahtumien ja ihmisten kiinnostavuutta lisää se, että ne ovat totta.


Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin
on Jenniferin suomalaisen virkasisaren omaelämänkerta. Kirjan alussa Bertta Valtonen on niin ikään 22-vuotias. Hän on valmistunut kaksi päivää aiemmin kätilöksi ja saapunut pohjoiskarjalaiseen Enon kuntaan. Kätilö ei ehdi juoda tervetulokahviaan loppuun, kun häntä lähdetään kiidättämään ensimmäiseen synnytykseen pieneen salomökkiin.

”Siinä hommassa ei meijän emäntä ou ennen kauaa tohissu”, kuuden lapsen hermostunut isä selittää ja jatkaa, että vesi meni ja jalka tuli näkyviin, mutta sitten synnytys pysähtyi. Tuore kätilö saa perätilassa olevan pojan elävänä ulos ja perässä tulee vielä toinenkin poika. Kun isäntää lähdetään hakemaan, tämä kysyy peloissaan: ”Molemmatko män?"

”Män minne män, mäne sinä kamariin kahtomaan”, vastaa apuvaimo. Ja mies menee, siunailee ja nauraa, katsoo ja ihmettelee: ”No tule, mäne ja herkii, no voi tokkiisa, no voi tokkiisa!”

Sekä Jennifer Worthin että Bertta Valtosen kirjat ovat ihmisiä ymmärtäviä ja ymmärrystä avaavia, mutta Bertta Valtosen kirja on lisäksi hersyvän hauska. Räväkkä kätilö ei jää sanattomaksi millä murrealueella asuukin.

Iloinen ja aikaansaava Bertta on nimittäin myös itsenäinen ja vaihtelunhaluinen, ja hän vastaa monta kertaa kyllä, kun häntä kysytään kätilöksi vuoroon pohjoiseen, länteen, etelään ja itään. Itäisin komennus on sodan aikana puolitoista vuotta Petroskoissa. Siellä kätilö joutuu seitsemäksi päiväksi vankilaan esimiehen vastustamisesta. Upseeri aikoo viedä Bertan kasvattaman joulupossun omaan keittiöönsä, mutta Bertta ei anna. Vankilanjohtajan hiljaisella suostumuksella ystävät salakuljettavat hänelle omat petivaatteet, kirjoja, käsitöitä ja herkkuja, niin että vankilaviikosta tulee Bertalle lepoloma jatkuvan kiireen keskellä.

Molemmille kirjoille on yhteistä myös se, että paikalliset arvostavat kätilön korkealle. Jenniferin ei koskaan tarvitse pelätä East Endin satamakujilla, sillä kaikki miehet satamajätkistä rikollisiin ja nuorista vanhoihin kohtelevat häntä kunnioittavasti ja kohteliaasti. Samaa kertoo Bertta. Niin Itä-Lontoossa kuin Suomen saloseuduilla perheet ovat suuria. Jos synnytyksessä alkaa jokin mennä pieleen, kätilö on kultaa kalliimpi.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Majgull Axelsson:
Kuiskausten talo


Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille. Hän maksoi itsetuntonsa pönkittämisen niillä säröillä, joita teki ihmissuhteisiinsa katselemalla lähimmäisiään nenänvartta pitkin.

Majgull Axelssonin Kuiskausten talo kertoo Augustasta, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan aina Angelicaan, 17-vuotiaaseen lapsenlapsenlapseen, saakka. Kirjailija kuljettaa tarinaa monessa aikatasossa ja monesta näkökulmasta ja paljastaa pala palalta, mistä Augusta tuli, mitä tapahtui hänen tyttärelleen, kuinka kävi pojantyttären lapsen ja selviääkö Angelica vai ei.

Rikkonaisen lapsuutensa päätteeksi Augusta joutuu petetyksi. Hän kostaa sen tyttärelleen tajuamatta, mitä tekee. Jos Olga tarttuu hinkkiin ja juoksee pumpulle ennen kuin Augusta käskee, Augustaa inhottaa hänen mukautuvaisuutensa. Jos tyttö jää odottamaa käskyä, hänen itsekkyytensä inhottaa Augustaa yhtä paljon. Augusta tuhahtelee, kun Olga leikkii pikkuveljien kanssa, ja ärisee, ellei tyttö leiki. Olga on vain laiska kun valittaa väsymystään, liehakoi, kun yrittää olla kiltti, ja kerjää sääliä, kun itkee. Kun tyttö tuo koulusta kultaisia tähtiä, hän vain tärkeilee.

Augustan teot menevät eteenpäin seuraavissa polvissa. Muodot vaihtelevat, mutta tausta on sama: mielen haavat, lukkiutuneet tunteet, epäoikeudenmukaisuus, puhumattomuus, itsensä väheksyntä.

Ihmiset käyttäytyvät toisin kuin oikeastaan haluaisivat käyttäytyä. He ajautuvat välirikkoihin, vaikka toivoisivat päinvastaista. Mutta he eivät ymmärrä muuttaa sanojaan tai tekojaan, eivät tarttua tekemättä jättämisiinsä. Tai jos ymmärtävätkin, eivät osaa. He toteuttavat selkärangastaan sitä, mitä ovat itse kokeneet hyvässä ja pahassa. 

Saitko lapsena kiitosta ja kannustusta vai lyttäystä ja lannistusta? Saitko näyttää tunteita vai pitikö vääränlaiset tunteet niellä? Saitko osaksesi oikeudenmukaisuutta vai epäreiluutta? Olivatko vanhemmat iloisia olemassaolostasi vai olitko ei-toivottu tai väärää sukupuolta? Jokaisella on aihetta syyttää vanhempiaan. Lievennykseksi voi halutessaan ottaa huomioon, että vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan samoin, kuin heitä on kohdeltu, ja heidän vanhempansa kuten heitä on kohdeltu.

Suvussa saattaa olla myös salaisuuksia, joista ei puhuta, mutta jotka vaikuttavat pinnan alla. Miehiä mollaava mummi on kenties petetyksi tulleen äidin lapsi, joka on kuullut pienestä asti, että miehiin ei pidä luottaa. Asenteet periytyvät, jos kukaan ei katkaise ketjua. Augusta ei luota yhteenkään mieheen paitsi Isakiin, mutta yksi poikkeus ei muuta hänen asennettaan.

Mitä voi tehdä? Pysähtyä ja ajatella: mikä minusta tuntui pahalta, kun olin lapsi? Mitä pelkäsin, mitä  inhosin? Millä keinoin selvisin niistä? Näenkö kokemusteni kaikuja siinä, miten kohtelen ympärilläni olevia tai itseäni? Mistä vannoin, että kun olen iso, en koskaan tee noin - teenkö kuitenkin?

Jos en pidä omasta käytöksestäni, on tehtävä jotain. Mikään ei muutu itsestään,  jos ei ole muuttunut tähänkään mennessä.

Majgull Axelsson tekee henkilöistä ihmisiä, joita lukija ymmärtää, säälii tai varoittaa mielessään: älä tee noin! Kirjan kieli on kaunista, joitakin lauseita täytyy pysähtyä  lukemaan uudelleen. Kuiskausten talo sopii hyvin lukupiirikirjaksi, sillä siinä on monia teemoja, joista on kiinnostava pohtia muiden kanssa.

Samantyyppistä aihepiiriä kuvaa

Tuulaliina Varis kirjassaan 

Laura Lähteenmäki kirjassaan 

Ketjun voi katkaista, kun tarttuu asiaan
Kotilääkäri-lehti nro 9/2014 sivut 26-29 ”En halua äitini kaltaiseksi”