Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Marcus Goldman on lennähtänyt esikoisteoksellaan USAn myyntilistojen kärkeen. Nyt pitäisi kirjoittaa seuraava kirja, mutta se ei ota syntyäkseen.

Kun Marcus kuulee oppi-isänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyneestä ruumiista, hän lähtee Harryn tueksi Auroran pikkukaupunkiin ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina juuri, kun sen luuli saavuttaneensa. Mysteerin ytimessä on nuorena kadonnut Nola - kuka ja mikä hän lopulta oli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sekä dekkari että rakkausromaani, enemmän kuitenkin dekkari. Juoni on taitavasti rakennettu. Kirjan rakenne on erilainen, mutta ei niin pirstaleinen, että alkaisi tuottaa ongelmaa pysyä kartalla.

Juonessa tulee muutamassa kohden hauska hyppy eteenpäin, kun näyttää, että se oli sitten tässä, mutta eipä ollutkaan. Syyllisiä ei tule epäilleeksi koko aikana, ja loppuratkaisu on yllätys. Se on aina dekkareissa hyvä juttu. Hesarissa joku aika sitten olleessa haastattelussa kirjailija kertoi, että hän ei itsekään tiennyt, kuka on syyllinen, ennen kuin vasta vähän ennen loppua.

Yksi lukupiiriläisistämme totesi Jennystä, sivuhenkilöstä, että tämä joutui tyytymään B-vaihtoehtoon ja varaelämään, kun ei saanutkaan unelmoimaansa Harrya. Jenny jäi kotikaupunkiinsa Auroraan ja meni naimisiin ihan kivan paikallisen miehen kanssa. Kolmenkymmenen vuoden ajan Jenny on kuitenkin haikaillut saavuttamattoman perään ja miettinyt, mitä elämä olisi voinut olla, jos Harry olisi valinnut Nolan sijasta hänet.

Näitä tapauksia on yhdellä ja toisella. Kuka ei saanut sitä miestä tai naista, jonka olisi halunnut, kuka ei päässyt opiskelemaan, mitä olisi halunnut, kuka ei saanut sitä työpaikkaa, minkä olisi halunnut…

Joskus elämä armahtaa. Haikailija näkee esimerkiksi nuoruudenrakkautensa viisikymppisenä alkoholistina ja tajuaa, että mulle taisikin käydä hyvin. Tai unelmien työpaikka menee konkurssiin vuoden päästä. Tai päätyy ovien sulkeuduttua opiskelemaan alaa, josta tajuaa, että eiku tää onkin mun juttu! B-vaihtoehto olikin paras.

Mutta aina ei käy niin. Pahimmillaan haikailija jää jumittamaan vuodesta toiseen sen perään, mitä ei saanut, ja häneltä jää olemassa oleva elämä elämättä. Hän ei näe, mitä hänellä on, kun hän tuijottaa sitä, mitä häneltä puuttuu.

Eurovaaleissa pudonnut Eija-Riitta Korhola sanoi viisaasti: Niin on hyvä kuin käy. ”Oli suuri vapaus tajuta tämä. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy”, Eija-Riitta kirjoittaa blogissaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 800-sivuinen, missä on mittaa vähän liikaa. Käsikirjoitus olisi kannattanut pistää muhimaan ja sitten tiivistää kaikenmaailman nyrkkeilymatsikuvauksia ja jättää esimerkiksi henkilögalleriassa tarpeeton Marcuksen äiti pois, vaikka hän karikatyyrinä ihan hauska onkin. Kustannustoimittaja olisi vaihtoehtoisesti voinut auttaa kirjailijaa tiivistämään kirjaa. 

Mutta tällaisenakin opus on rento kirja kesäloman alkuun, kun aikaa on monta viikkoa, mutta ei halua heti taakse jääneiden työpaineiden jälkeen mitään kauhean syvällistä.

Samaa aihepiiriä on

Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin aikuisten kirja Paikka vapaana. Se sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä laimean vastaanoton, mutta minusta se on ajatuksia herättävä kirja pikkukaupungin ihmissuhteista, salaisuuksista, syistä ja seurauksista.