perjantai 3. tammikuuta 2014

Alice Munro:
Kallis elämä


On hämmästyttävää, miten usein kirjallisuuden ammattilaisten mielipiteet eroavat tavallisten kirjankuluttajien näkemyksistä. Joskus toki ollaan yhtä mieltä (kts. loppulause). Sitten on kriitikkojen ylistämiä kirjoja, joihin pääsee sisään, kun on sitkeä, vaikka ensin tuntuu, että ei tätä jaksa. Ja sitten tulee eteen niitä hehkutettuja kirjoja, jotka viimeisen sivun jälkeenkin tuntuvat keisarin uusilta vaatteilta. Ei kerta kaikkiaan näe, mitä tässä oli ylistettävää.

Sellainen oli esimerkiksi Roosa Liksomin Hytti nro 6, pitkästyttävä kertomus junamatkasta, jossa enimmän osan ajasta venäläismies kittaa junan hytissä vodkaa.  Yllätyin silti kirjan tullessa puheeksi työpaikan ruokapöydässä, että jokainen sen lukenut oli samaa mieltä ja yksi oli jättänyt kirjan kesken kyllästyttyään. Kirja sai sentään kriitikoiden suitsutusten lisäksi Finlandia-palkinnon.

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja on siis arvokirjallisuuden ylintä luokkaa. Kallis elämä on hänen uusin ja viimeiseksi mainittu novellikokoelmansa.

Nasevat novellit ovat kivoja lukea. Naseva novelli on kokonaisuus, vaikka se on vain pätkä keskeltä jonkun elämää. Nasevassa novellissa on kliimaksi: yllätys tapahtumaketjussa tai uusi, asiat muuttava näkökulma. Se mylläyttää lukijan ajatukset niin, että parhaimmillaan novelli on luettava uudelleen uudesta näkökulmasta. Parhaimmat novellit jäävät pyörimään mieleen, huomaa pohtivansa henkilöitä ja tapahtunutta. Turhanaikaisia ovat kertomukset, joissa tyyppi vain tallaa eteenpäin – so what?

Kallis elämä -kokoelman novelleissa on sekä suht nasevia että joku turhanaikainen. Yhdestäkään en syttynyt siten, kuten sytyin aikanaan esimerkiksi Tove Janssonin novellikokoelmasta Nukkekaappi. Mutta kyllä nämä Munron novellit luki.
 
Munron kertomuksissa ihmiset ovat usein vähän kummallisia. Teemoista aviorikos toistuu useimmin. Onko  siinä jokin sanoma, vai ottaako Munro sen muuten vain monen novellinsa juonensäikeeksi?

- - - Työpaikan ruokapöytäkeskustelu eteni Hytti nro 6:sta muihin Finlandia-palkittuihin. Toissa vuonna palkittu Jää sai jokaiselta pöydässä istuvalta huikeat kehut, ja niille, jotka eivät olleet lukeneet sitä, vakuutettiin kuorossa: kannattaa lukea!

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Haruki Murakami:
1Q84, osat 1+2+3


Helsingin Sanomat lyttäsi Haruki Murakamin 1Q84-trilogian kolmannen osan. Itse olen täysin vastakkaista mieltä. Kolmannen osan myötä trilogiasta tulee kokonaisuus. Sitä ennen se oli kummallinen tarina kummallisessa maailmassa, omalla tavallaan kiinnostava, mutta kokonaisuutena haahuileva. Kolmannessa osassa kirjailija solmii kesken jääneet langat yhteen aina narniamaista loppua myöten.

Vaan siinäpä se onkin lukupiirien ja kirjablogien viehätys, nähdä, miten eri lailla eri ihmiset voivat saman kirjan lukea ja kokea. Meidän lukupiirissämme myhäilemme, että kiinnostavimmat keskustelut syntyvät silloin, kun tapaamisen alussa kirjasta annetut arvosanat ovat vaihdelleet kymppiplussasta yksmiinukseen.


Kirjabrunssiarvio 1Q84-trilogian 1-2 osista (kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu yhtenä pakettina)

En osaa sanoa, pidinkö tästä kirjasta vai en. Kirjassa on kolme tarinaa: trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. Kirjailija juoksuttaa kokonaisuutta hyvin, vaihtelee näkökulmaa, tuo uusia käänteitä ja avaa juonta niiden kautta. Kiinnostus pysyy, vaikka opuksella on mittaa 770 sivua. Se oli se, mistä pidin.

Se, mikä ei viehätä, on kirjan negatiivinen maailmannäkemys. “Ei tehdä tästä ongelmaa, tällainen maailma tuhoutuu joka tapauksessa”, sanoo Aoname. Hänen elämännäkemyksensä ankeuteen on vaikuttanut varmaan ankea lapsuus ahtaassa Jehovan todistajia muistuttavassa yhteisössä.

Mutta vaikka ihmisellä olisi tavalla tai toisella kurja lapsuus, se ei tarkoita automaattisesti, että koko elämä on sen jälkeen tuhoon tuomittu. “Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”, sanotaan, ja siitä on eläviä esimerkkejä. Helppoa se ei usein ole, mutta mahdollista. Kirjassa Tengo toteaa omasta ankeasta lapsuudestaan, että “jotain hyvääkin siinä oli: minusta tuli vahvempi”.

Kirjan päätarina kahdesta rinnakkaisesta maailmasta on eräänlainen aikuisten Narnia. Ero on siinä, että Narniassa hyvä ja paha eivät ole suhteellisia, vaan ne ovat kumpikin selkeästi omaa lajia. 1Q84-maailmassa sanotaan, että “Hyvä ja paha eivät ole kiinteitä ja pysyviä kokonaisuuksia, vaan ne vaihtavat jatkuvasti paikkaa. Hyvä voi muuttua hetkessä pahaksi ja päinvastoin.”

On toki tilanteita, joissa hyvä voi palvella pahaa tai paha hyvää. Mutta yleisesti ottaen hyvät teot ovat hyviä, ja kaikki kokevat ne hyviksi, ja pahat teot ovat pahoja: väkivalta, pettäminen, ahneus, kiusaaminen, varastaminen, pahan puhuminen, heitteille jättö... Hyviä tekoja ovat näiden vastakohdat.

Kirjan tarina on sen omasta näkökulmasta looginen. Fuki-Erille ja kumppaneille on itsestään selvää, että on kaksi maailmaa, jotka erottaa toisistaan siitä, kuinka monta kuuta on taivaalla. Meidän maailmassamme kaikki (kait) näkevät vain yhden kuun, mutta meillä on maailmamme sisällä erilaisia maailmankuvia. Ne ovat kuin kartanon sali, jota piiat katsovat kyökinovesta ja vieraat paraatiovesta. Kaikki näkevät samat mööpelit, mutta vetävät näkemästään erilaisia johtopäätöksiä.

Ei tarvitse nähdä asioita samalla tavalla voidakseen keskustella toisten ihmisten kanssa. Mutta sen verran on pystyttävä katsomaan asioita toisen oviaukosta tähän samaan maailmaan, että ymmärtää teoriatasolla, miten toisen maailmankatsomus rakentuu. Muuten keskustelijat puhuvat toistensa ohi.