lauantai 20. tammikuuta 2018

Ilkka Malmberg: 1917 – samaan aikaan toisaalla


Luin aikanaan yo-kirjoituksia varten kaikki historian kirjat yhtä putkea läpi. Vasta siinä oivalsin, mitkä asiat olivat tapahtuneet samaan aikaan eri puolilla maailmaa. Koulussa oli menty erikseen ensin Suomen historiaa, sitten Eurooppaa ja sitten muuta maailmaa. Suuressa kuvassa palapelin palat loksahtivat paikoilleen.

Ilkka Malmbergin kirja 1917 – samaan aikaan toisaalla kertoo horisontaalisesti kuukausi kerrallaan, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917.  Kirja on kyllä ulkoisesti niin mitäänsanomattoman näköinen, että harvalle se tarttuu käteen, jos ei osaa etsiä, mutta sisältö on mainio.

Mitä tapahtui tammikuussa vuonna 1917? Snappertunassa 18-vuotias torpantyttö Ida Åkerblom vaipuu horrokseen ja alkaa saarnata paitsi Jumalasta myös siitä, että vaikeat ajat tulevat, ihmiset vaeltavat punaisten lippujen perässä ja Suomella on koettelemusta aika. Myöhemmin hän alkaa käyttää etunimeä Maria.

Zürichissä maanpaossa oleva Lenin kirjoittaa kirjeitä ja lehtijuttuja sosialistisesta vallankumouksesta ja siinä sivussa rakkauskirjeitä Inessalle, vaimonsa ystävättärelle. Zürichissä asuu myös Albert Einstein, jonka vaimo on juuri lähtenyt lasten kera, koska Albertilla on suhde serkkunsa kanssa.

Leninin aatetoveri Trotski on päätynyt Amerikkaan tultuaan karkotetuksi Venäjältä. Trotskin lapset opettelevat jälleen uutta kieltä, hallussa ovat jo venäjän lisäksi saksa ja ranska.

Suomalainen Ville Ritola on hänkin päätynyt Atlantin toiselle puolelle ja saa töitä New Yorkin metrotyömaalta. Samaan aikaan suomalainen Carl Gustaf Mannerheim on sotimassa Bessarabiassa ja anoo kotilomaa. Suomeen matkatessaan hän pysähtyy Tsarskoje Selossa ja järkyttyy nähdessään, miten valtaistuimelta kammetut tsaari ja tsaaritar ovat vanhentuneet.

Tsaarittaren ikätoveri Aleksandra Kollontai sen sijaan on 45-vuotiaana kukkeimmillaan. Hän on maanpaossa Norjassa, Holmenkollenilla, ja on täynnä sosialistista taistelutahtoa, muttei unohda myöskään katsella, millaisia miehiä Norjassa on.

Ja niin edelleen, kuukausi kuukaudelta. Malmberg kertoo anekdoottimaisesti henkilöistä ja miten he ovat päätyneet sinne, missä sillä hetkellä ovat. Vuoden kuluessa hän nostaa esiin Johan 'Maunon isä' Koiviston, Frederick 'Donaldin isä' Trumpin, J.R.R. Tolkienin, Martti Rautasen, Marlene Dietrichin, Greta Garbon ja monet muut. Jos esimerkiksi Tolkien ei olisi päätynyt täiden syötäväksi, meillä ei olisi Tarua sormusten herrasta. Kaiken taustalla etenee maailmanhistoria.

Niinhän elämä menee, isossa ja pienessä mittakaavassa. Ihmiset elävät päivän kerrallaan. He tietävät, mitä on takana, mutta eivät tiedä, mitä on edessä. Koko tarinan näkee vasta jälkeenpäin. Joskus se pistää jossittelemaan: jos olisin silloin valinnut toisin, en olisi nyt tässä tilanteessa. Tai päinvastoin: onneksi tein niin enkä näin, muuten en olisi nyt tässä. Sama pätee valtioihin.

Ilkka Malmberg oli Helsingin Sanomien toimittaja, joka kuoli nopeasti edenneeseen syöpään, kun kirja oli loppuvaiheessa. Malmbergin toimittajatoverit Lauri Malkavaara ja Teppo Sillantaus viimeistelivät kirjan Malmbergin sairasvuoteellaan antamien ohjeiden mukaan.


SAMAA AIHEALUETTA

Mitä tapahtui Suomessa ennen vuotta 1917 

Suomen historiaa Hilman ja Anna Sofian silmin 1800-luvun lopulta kansalaissotaan 

Näin tapahtumat etenivät Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä. Malminkylä liitettiin myöhemmin 
Helsingin menneitä vuosikymmeniä kirjailijoiden silmin 


keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Jorn Lier Horst: Luolamies


”Kunnon dekkari”, ajattelin, kun pistin Luolamiehen kannet kiinni.

Kirjassa on kiinnostava juoni, joka etenee sutjakkaasti sitä mukaa, kun tutkijat löytävät uusia johtolankoja ja oivaltavat yhdistää jo olemassa olevia uudelleen. Rikostutkija William Wistingillä ei ole tolkuttomia henkilökohtaisia ongelmia. Hän ei ole alkoholisti, eikä pelaa kaksoispeliä lain yli (kuten uutuusdekkaristi Jenny Rognebyn Leona, tympeä tyyppi). Hän ei laiminlyö lapsiaan tai vaimoaan – no, vaimo on kuollut ja lapset ovat jo aikuisia, mutta välit lapsiin ovat ookoo.

Kirjan fokus on rikoksessa ja ratkaisussa, vaikka Wistingin yksityiselämäkin on mukana, vähitellen myös juonenkäänteissä. Mikä mainiota, tässä kirjassa ei myöskään mässäillä silmittömillä kidutuksilla, mikä on nykyisin trendinä etenkin ruotsalaisissa ja tanskalaisissa dekkareissa. Murha on tehty yksinkertaisesti iskulla päähän, uhria ei ole nyljetty tai poltettu tai muulla tavoin rääkätty kuoliaaksi. Mutta kuka on uhri ja kuka on tekijä?

Joulukuusta hakemassa olevat isä ja pikkupoika löytävät metsäaukiolta kesävaatteissa olevan kuolleen miehen. Taskussaan miehellä on kutsu elokuussa olleeseen tapahtumaan. Mitään muuta taskuista ei löydy, eikä sormista saa enää sormenjälkiä. Kuka hän on?

Samaan aikaan William Wistingin tytär Line tulee käymään lapsuudenkodissaan. Line on toimittaja, ja hän tekee juttua muutaman talon päässä asuneesta naapurista, joka on istunut nojatuolissaan kuolleena neljä kuukautta, ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli sähkömies, joka soitti ovikelloa ja näki vainajan kurkatessaan lopulta ikkunasta.

Linen juttuaiheena on kaupunkien yksinäisyys. Joku voi olla niin unohdettu, että kukaan muu ei kaipaa häntä kuin sähköyhtiö ja yhtiökin sen vuoksi, että sähkölasku on maksamatta. Edesmenneen elämää tutkiessaan Line havaitsee, että kaikki ei näytä olevan ihan kohdallaan. Mikä mies hän lopulta oli?

Norjalaisen Jorn Lier Horstin (Jornissa pitäisi olla o:n päällä poikkiviiva) Luolamies pysyy hyvin koossa, lukijalle paljastetaan uusia käänteitä sopivassa tahdissa ja loppu on yllätys.  Horst on entinen rikostutkija, joka on saanut dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. William Wisting on hänen vakiopäähenkilönsä.

Jostain syystä en ole aiemmin huomannut tätä kirjailijaa. Luolamiehen luettuani pistin Helmetiin varauksen Horstin kahdesta muusta suomennetusta dekkarista.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta


Suomalaiset naiset saivat ensimmäisenä Euroopassa äänioikeuden vuonna 1905. Samalla kertaa naiset saivat oikeuden asettua ehdolle vaaleissa, ja maailman ensimmäiset naiskansanedustajat valittiin Suomessa.

Tuttua juttua jo koulusta. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, minkä vuoksi juuri suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä? Minna Maijalan kirja Kultakauden maanalainen vastarinta kertoo taustaa.

Kun Venäjä valloitti maamme Ruotsilta vuonna 1809, Suomi sai laajan itsehallinnon. Meillä oli jopa oma raha, oma postimerkki ja oma armeija.

Muutama tsaari myöhemmin alkoivat sortokaudeksi kutsutut vuodet: Venäjä ryhtyi venäläistämään Suomea. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin vuonna 1899 Nikolai Bobrikov, joka tarttui toimeen.

Mutta suomalaisilta ei noin vain otettu pois saavutettuja etuja. Vastarinta oli vankkaa, ja suomalaiset naiset olivat siinä tiiviisti mukana. Aluksi naiset olivat vain käytännön apulaisia, monistivat, salakuljettivat, keräsivät nimiä, piilottivat aktivisteja, mutta ajan myötä he pääsivät mukaan myös salaisiin kokoontumisiin.

Suomalaiset naiset osoittivat olevansa kiinnostuneita politiikasta, pystyvänsä toimimaan rohkeasti ja ajattelemaan itse. Aiempi kuva naisista heikompana sukupuolena mureni, ja siitä jatkumona oli, että työväestön vaatima yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ulotettiin Suomessa koskemaan myös naisia.

Eipä olisi Bobrikov osannut ajatella, mitä kaikkea hänen sortotoimensa saavat aikaan. Bobrikov ei kuitenkaan ajatellut äänioikeuden toteutuessa enää mitään, sillä hän kuoli ennen sitä suomalaisen virkamiehen Eugen Schaumanin ampumana.

Minna Maijalan kirja kertoo päiväkirjamaisesti, miten suomalainen sivistyneistö nousi vastustamaan Venäjän sortotoimia. Kirja valottaa myös osaltaan Suomen itsenäistymistä seuranneen kansalaissodan taustaa.

Runeberg, Topelius ja muut 1800-luvun kirjailijat ja taiteilijat kuvasivat Suomen kansaa hiljaiseksi, nöyräksi ja esivaltaa kunnioittavaksi. Suomalaiselle sivistyneistölle oli shokki, kun teollistumisen myötä syntynyt työväenluokka alkoi esittää vaatimuksia ja samaan aikaan maaseudun torpparit ja tilattomat alkoivat vaatia maata. Mistä tämä kapinoiva ja vihainen porukka tulee?

Jos työväen, tilattomien ja köyhälistön näkemyksiä olisi pysähdytty kuuntelemaan ja asioita olisi katsottu myös heidän kannalta, päättäjät olisivat tajunneet, että kansa puhuu asiaa. Kuilu hyvinvoivien ja vähäosaisten välillä ei ollut Suomessa niin suuri kuin Venäjällä, missä maaorjat eivät omistaneet edes itseään ja aatelisnaiset vaihtoivat jalokivin koristeltuja pukujaan monta kertaa päivässä.

Mutta suuri se oli Suomessakin, ja olisi ollut viisasta laittaa vähäväkisten asiat kuntoon. No, niin ei tehty, vaan osapuolet kuplautuivat poteroihinsa.

Minna Maijalan kiinnostava kirja ei etene taustoittamista lukuun ottamatta kansalaissotaan vaan päättyy vuoteen 1905. Silloin Venäjän tsaari lievensi venäläistämistoimia, kiitos sitkeän vastarinnan, ja Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. 

Suomen ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit toteutuivat lopulta maaliskuussa 1907. Eduskuntaan valittiin 19 naiskansanedustajaa. He olivat maailman ensimmäiset naiskansanedustajat. (Kuva: Museovirasto)


perjantai 17. marraskuuta 2017

Patricia Harman: Hope Riverin kätilö



Patience Murphy elää yksin Länsi-Virginian vuorilla pienen kaivoskylän laitamilla ja toimii kätilönä. Oikeasti hän ei ole kätilö, eikä hän ole Patience Murphy, mutta sitä eivät kyläläiset tiedä.

Patience on päätynyt Hope Riverin kaivoskylään ystävänsä rouva Kellyn mukana, joka muutti sinne perittyään isoäidiltään pikkuisen maatilan. Rouva Kellyn kuoltua kävi ilmi, että hän oli testamentannut sen ystävälleen Patiencelle.

Maatilan lisäksi koulut käynyt kätilö rouva Kelly jätti osaamisensa Patiencelle, joka oli ollut hänen apunaan synnytyksissä ja oppinut työn käytännössä. Kukaan ei kysy Patiencen koulutuksesta vuoden 1929 syrjäseuduilla, eikä Patience puhu siitä, kuten ei puhu muustakaan menneisyydestään.

Hope Riverin kätilö on sympaattinen kirja. Kaivoskylän ihmiset tulevat tutuksi, kun Patience käy auttamassa synnytyksissä. Tarinan edetessä rakentuu kuva myös siitä, mitä ja miksi Patience on paennut.

Yksi mielenkiintoinen osa kirjaa on mustien ja valkoisten rinnakkaiselo. Kaivoksissa miehet työskentelevät rinta rinnan ihonväristä välittämättä, mutta kaivoksen ulkopuolella rotuerottelu on voimissaan siitä huolimatta, että orjien vapauttamisesta on kohta 70 vuotta. Valkoinen tohtori kieltäytyy hoitamasta mustia synnyttäjiä, vaikka mustalta äidiltä menisi henki. Patience ei suostu erottelemaan apua tarvitsevia ihonvärin mukaan, mistä seuraa omat ongelmansa.

Oman lisänsä tarinaan tuo kirjan alussa tapahtuva pörssiromahdus, jota seuraa lama. Maanviljelijöiden ahdinkoa pahentaa kesän 1930 rutikuivuus.

Mutta Patiencelle taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja yhä kurjempana jatkuu. Etenkin näin  marraskuun kuraisessa pimeydessä tarvitaan valoa ja tulevaisuudenuskoa: kyllä se kevät sieltä taas tulee.


LISÄÄ KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA

LISÄÄ MUSTIEN ELÄMÄSTÄ USAssa

perjantai 10. marraskuuta 2017

Karin Bojs: Homo Europeus


Tiedetoimittajana työskentelevä ruotsalainen Karin Bojs innostui tutkimaan sukuaan. Työnsä puolesta hän on seurannut, miten dna-tekniikkaa on ryhdytty hyödyntämään arkeologiassa ja historiantutkimuksessa. Karin Bojs solmi yhteen sukunsa historian ja tieteen uusimmat löydöt ja kirjoitti kirjan Homo Europeus.

Arkeologisen ja historiallisen dna-tutkimuksen ytimessä ovat mitokondriot, jotka sijaitsevat solussa tuman ulkopuolella. Ihminen perii mitokondrionsa äidiltään, ja ne siirtyvät muuttumattomina äideiltä lapsille. Siksi niiden kautta voi jäljittää äitilinjan menneisyyteen.

Karin Bojsin oma mitokondrio kertoo, että hän on Eurooppaan jääkaudella saapuneen naisen jälkeläinen, kuten suurin osa eurooppalaisista. Nainen on tutkimuksissa nimetty Ursulaksi.

Jossain kohtaa ennen Ursulan Eurooppaan tuloa joku hänen esiäideistään on saanut lapsen, jonka isä oli neandertalilainen. Neandertalilaiset ja nykyihmiset elivät pitkään samoilla alueilla. Miksi neandertalilaiset sitten katosivat, siitä ei ole varmuutta. Nykyihminen kenties hävitti neandertalinihmisen tappamalla sukupuuttoon tai tuomalla muassaan tauteja tai neandertalilaiset kuolivat, koska eivät kyenneet sopeutumaan ilmastonmuutoksiin.

Tutkimusten mukaan kaikki maailman ihmiset polveutuvat yhdestä naisesta, ihmiskunnan kantaäidistä, jota tutkijat kutsuvat Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Mitokondrio-Eevan jälkeläisillä on lähes identtinen dna, vain pieniä variaatioita. Variaatiot kertovat tutkijoille, miten esivanhempamme alkoivat kansoittaa maapalloa, kun he lähtivät Afrikasta eri suuntiin.

Y-kromosomeja tutkimalla tutkijat ovat löytäneet myös nykyihmisen yhteisen kantaisän, jolle on annettu nimi Aadam. Koska Y-kromosomi periytyy vain isältä pojalle, sen perusteella voidaan jäljittää miespuolinen perintölinja menneisyyteen.

https://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/kromosomi_aadam_eli_samoihin_aikoihin_kuin_eeva

Alkujaan ihmiset pysyivät hengissä metsästämällä, kalastamalla ja keräämällä luonnosta syötävää. Olen joskus miettinyt, mistä he tiesivät, mitä marjoja, kasveja tai hedelmiä kannattaa syödä ja mitkä olivat myrkyllisiä? Kait se meni yrityksen ja erehdyksen kautta: naapuri söi tuota kasvia ja kuoli vatsakouristuksiin, älkäämme siis syökö sitä…

Myöhemmin osa ihmisistä ryhtyi viljelemään maata. He kesyttivät hevosia, härkiä, koiria ja kissoja. Kaiken tämän Karin Bojs käy läpi kirjassaan. Ilmastonmuutokset vaikuttivat siihen, missä ihmiset asuivat ja mihin he siirtyivät. Esimerkiksi Tanskan ja Skotlannin välinen alue oli aikanaan hedelmällistä, jokien halkomaa maata, Doggermaninmatalikkoa, jossa oli runsaasti riistaa. Tuolloin oli mahdollista kulkea Tanskasta myös Skooneen jalkoja kastelematta. Nykyisin tämä osa Euroopan esihistoriaa on merenpohjassa.

Bojs matkusti kirjaa tehdessään kymmenessä maassa, luki parisataa tutkimusta ja haastatteli seitsemääkymmentä tutkijaa. Voisi kuvitella, että niistä syntynyt kirja on työläslukuinen paketti, mutta ei ollenkaan. Tekstistä näkee, että Bojs on ammattikirjoittaja, joka on tiedetoimittajana kirjoittanut toistakymmentä vuotta muun muassa Dagens Nyheterin lukijoille.

Joskus ajatellaan, että ollakseen painavaa asiaa tekstin tulee olla niin sanottua kapulakieltä, vaikeatajuista virkakieltä. Todellisuudessa vaikeatajuinen teksti on usein osoitus laiskuudesta, ei viitsitä miettiä, miten sanoa tämä selkeästi. Toisinaan se kertoo, että kirjoittaja kuvittelee olevansa sitä fiksumpi, mitä  kapulaisemmin kirjoittaa – puppua sekin. Karin Bojs puhuu asiaa, mutta kirjoittaa niin, että kirjaa lukee osin kuin seikkailukertomusta.

LISÄÄ KIINNOSTAVAA HISTORIAA

tiistai 7. marraskuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Kiinassa toteutettiin yhden lapsen politiikkaa 35 vuoden ajan, vuodesta 1980 alkaen.  Avioparit saivat hankkia vain yhden lapsen, jotta väestönkasvu saadaan aisoihin. Aviottomia lapsia ei hyväksytty ollenkaan, ne oli abortoitava ilman vaihtoehtoa.

Perhesuunnitteluviranomaiset vahtivat kylissä ja kaupunginosissa naisten kuukautisia, ehkäisyä ja raskauksia. Luvattomat raskaudet keskeytettiin väkivalloin, jos ei nainen vapaaehtoisesti suostunut aborttiin. Joskus lapsia tapettiin jopa synnytyksen jälkeen. Pakkosteriloinnit olivat arkipäivää.

Jotkut naiset kiersivät määräystä piilottelemalla raskauden ajan ja synnyttämällä lapsen salaa. Muutaman päivän ikäisinä lapsia ei enää tapettu, mutta moni laiton lapsi jäi ilman hukouta, asuinpaikkaoikeutta, jota ilman ihminen ei ole virallisesti olemassa. Silloin hänellä ei ole asiaa sairaalaan, hän ei pääse kouluun, ei saa töitä, eikä voi avioitua.

Tiukassa laissa oli muutama poikkeus. Jos maaseudulla ensimmäinen lapsi oli tyttö, aviopari saattoi saada luvan yrittää uudelleen poikaa. Kaupungissa sitä mahdollisuutta ei ollut. Jos ainut lapsi kuoli, pariskunta sai luvan hankkia toisen lapsen. Jos nainen sai kaksoset, molemmat lapset saivat laillisen aseman. Jotkut perheet hankkivat kaksi lasta peräjälkeen ja kirjasivat heidät sitten kaksosiksi.

Kun yhden lapsen politiikka oli aikansa jatkunut, kiinalaisessa yhteiskunnassa alkoi näkyä sellaisiakin seurauksia, jotka olisivat olleet ennakoitavissa, jos olisi haluttu ajatella etukäteen. Suurin ongelma on se, että nuoria naisia on liian vähän, eivätkä kaikki nuoret miehet pääse naimisiin. Kiinassa poikalasta on perinteisesti arvostettu ja tytöt ovat olleet välttämätön paha. Niinpä tyttölapsia on vuosikymmenten kuluessa abortoitu miljoonittain.

Pekingissä työskentelevä toimittaja Mari Manninen ryhtyi tutkimaan yhden lapsen politiikan toteutusta ja seurauksia ja teki aiheesta kirjan. Vaikka pakollinen syntyvyydensäännöstely aiheutti paljon itkua, pelkoa ja traumoja, sillä oli yllättävä hyväkin puolensa: tyttöjen ja naisten arvostus on noussut huikeasti. Ainoat tytöt pääsevät nyt opiskelemaan, kun aiemmin kallis opiskelu kustannettiin pojille. Nuoret naiset ovat myös arvossaan avioliittomarkkinoilla, heillä on, mistä valita.

Yhden lapsen kansa on monia ajatuksia herättävä kirja. Kuinka paljon politiikassa ylipäänsä tehdään päätöksiä, joiden seurauksia ei mietitä loppuun asti? Kun seuraukset alkavat näkyä, vie aikansa ennen kuin päätöksiä suostutaan rukkaamaan. Kiinan yhden lapsen politiikka lopetettiin virallisesti vuonna 2015, vaikka sitä ennen pykäliä oli jo alettu katsoa sormien läpi – riippuen vähän alueen perhesuunnitteluviranomaisten virkainnosta.

Nyt Kiinassa on alettu propagoida kahden lapsen puolesta, ja kolmekin on ookoo. Nykypäättäjät ovat alkaneet miettiä, kuka heidän sukupolvensa elättää, kun eläkeikä koittaa, Kiinassa jo päälle viisikymppisenä? Silloin yhden avioparin harteilla on neljä vanhempaa ja jopa kahdeksan isovanhempaa. Kiinalaisen perinteen mukaan lapset vastaavat vanhemmistaan, valtiollinen eläkesysteemi on alkutekijöissä.

Mutta päättäjien harmiksi ainoina lapsina kasvaneet, kouluja käyneet nuoret kiinalaisnaiset ovat tykästyneet itsenäiseen aikuisen naisen elämään. He eivät välttämättä halua yhtään lasta tai korkeintaan yhden, koska ”lapset ovat vaivalloisia ja vievät rahaa”.  Ja naisistahan se on kiinni, sillä miehiä kyllä riittää. Saa nähdä, mitä porkkanoita kiinalaiset päättäjät tähän ongelmaan keksivät.


MUITA LAKIPYKÄLIÄ JA NIIDEN SEURAUKSIA



keskiviikko 18. lokakuuta 2017

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Luin aikanaan John Boynen kirjan Poika raidallisessa pyjamassa, jonka loppu lähes järkytti. Istuin hiljaa kirjan luettuni ja mietin, mitä tässä siis tapahtui. Kirjassa ei koskettanut vain loppuratkaisu, vaan koko tarina, jossa pieni poika kertoo elämästään sota-ajan Saksassa. Näkökulma on lapsen, pohdinnat ja johtopäätökset ovat lapsen. Kirjaa lukeva aikuinen näkee tapahtumat aikuisen näkökulmasta ja osaa koota yhdessä lapsikertojan kanssa tarinan kokonaisuuden.

Poika raidallisessa pyjamassa sai suursuosion, ja siitä tehtiin myös elokuva.

Boynen uutuuskirja Poika vuoren huipulla muistuttaa osin hänen aikaisempaa menestyskirjaansa, mutta ei haittaa. Näkökulma on 7-vuotiaan pojan, joka kasvaa kirjan kuluessa murkkuikään.

Saksalaisen isän ja ranskalaisen äidin poika Pierrot on elänyt koko ikänsä Pariisissa. Kun hän jää orvoksi, Saksassa asuva täti ottaa hänet luokseen.  Täti on taloudenhoitaja vuoren huipulla sijaitsevassa linnassa. Linnan omistaa Merkittävä Mies, jolla on jakaus, pienet viikset ja tiukka katse.

Pojan arki asettuu pian uomiinsa, mutta sota alkaa järisyttää maailmaa hänen ympärillään. Ajan kuluessa nyt Pieteriksi nimetylle pojalle tapahtuu niin sanottu sammakonkeittoefekti: Sanotaan, että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja vettä lämmittää hiljakseen, sammakko ei vaihtolämpöisenä älyä hypätä kattilasta vaan kiehuu lopulta hengiltä. Pieterin itsestäänselvyydet muuttuvat, miellyttämisen halu lisää muutosvauhtia, ja kun hän päätyy valinnan paikalle, hän ei enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Eikä tämä koske vain lapsia. Sananlasku sanoo, että ”jos antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden” – jos lähtee leikkimään asioilla tai aikeilla, jotka eivät ole oikein tai minulle hyväksi, kannattaa lopettaa ajoissa, ettei päädy pettämään tai tappamaan tai orjailemaan sellaista, mitä ei saa enää takaisin, vaikka pyytäisi anteeksi.

Ennen puhuttiin omantunnon paatumisesta, enää ei sellaista ilmaisua juuri kuule. Pieterin omatunto ei ehtinyt paatua, syyllisyys vääristä valinnoista painaa, ja hän haluaa selvittää asian tekemällä julkisen tunnustuksen. Kenen avulla, sekin on osa sovitusta.



LISÄÄ LAPSINÄKÖKULMIA

Affinity Konar: Elävien kirja



sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu



En tarttunut tähän kirjaan erityisen innostuneesti. Olin lukenut joitakin arvosteluja ja kirjan sisäkansi kertoi lisää juonesta. Arvelin niiden pohjalta, että tämä on genreä perheenhajoamisromaanit, ja niitä lukemisissani on ollut viime aikoina jo riittävästi, alkavat tuntua toistolta. Viimeksi olin lukenut Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, jossa perheenäiti jättää kirjan lopussa lapsensa ja miehensä ja lähtee niin sanotusti etsimään itseään.

Tällä tavalla maailma loppuu -kirjan alkuasetelma on sama kuin Ihanissa naisissa rannalla: Erik ja Julia lähtevät lastensa kanssa kesähuvilalle meren rannalle ja tutustuvat naapurihuvilalle kesäksi muuttaneeseen boheemiin perheeseen. Tarinaa katsotaan myös lasten silmin.

Aluksi etenkään Julia ei ihan tiedä, kuinka suhtautua naapurihuvilan porukkaan. Perheen äiti on tosin hänen lapsuudenaikainen kesälomakaverinsa, mutta niistä ajoista on 25 vuotta. Toisellakin naapurihuvilalla on joku, näyttää olevan yksin lomaileva nainen, mutta hän torjuu jyrkästi kutsun tulla mukaan, kun boheemi perhe järjestää koko yön kestävät juhannusjuhlat.

Teirin kirjan juoni ei etenekään ennalta-arvattavasti. Loppuvaiheessa tulee julki salaisuuksia, jotka tuovat syvyyttä tarinaan - niin eri lailla asiat voi nähdä, jos toinen ei näe kuin pinnan, mutta toinen tuntee myös pinnan alaiset.

Kirjan lukee nopeasti, siinä on vain 287 sivua. Lopusta jää olo, että asiat taitavat lutviutua ja joskus kuvioiden hajoaminen voi olla onnenpotku.

Barbara Chase-Riboud: Orjatar


Orjakauppiaat sieppaavat nuoren naisen Afrikassa ja sullovat hänet valtamerilaivan uumeniin satojen muiden orjiksi rahdattavien kanssa. Musta kaunotar osuu laivan kapteeni Hemingsin silmiin ja hän haetuttaa naisen luokseen. Kun laiva saapui määränpäähänsä Amerikkaan, nainen on raskaana. Muistoksi lapsensa isästä hän ottaa kapteenin sukunimen.

Nainen ostetaan orjaksi Virginiaan puuvillaplantaasille. Tästä eteenpäin hän on laillisesti ja pysyvästi toisen ihmisen omaisuutta samalla tavoin kuin kotieläimet tai työkalut. Eletään 1700-lukua.

Kun synnyttämisen aika tulee, nainen synnyttää tyttären ja antaa tälle nimeksi Elisabeth. Bettystä kasvaa äitinsä veroinen kaunotar, vain vaaleaihoisempi. Plantaasinomistaja ottaa Bettyn jalkavaimokseen, ja tämä synnyttää isännälle monta lasta, joukossa Sally-niminen tytär.

Sallystakin kasvaa kaunotar. Hän on iholtaan vaalea, hänellä on kullanruskeat silmät ja paksut suorat hiukset, jotka ulottuivat ristiselkään. Lain mukaan orjien lapset ovat isännän omaisuutta, ja kun isännän tytär Martha avioituu plantaasinomistaja Thomas Jeffersonin kanssa, isä antaa tyttärelleen myötäjäisiksi muun mukana Sallyn, joka on pikkutyttö. 

 Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa olleet hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi rangaistukseksi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja viimeiseksi pään varoitukseksi muille orjille. Laki sanoi, että orja oli omaisuutta, jolle omistaja sai tehdä, mitä halusi.

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar kertoo Sally Hemingsin tarinan. Kirja itsessään on aika peruskamaa, ihan luettava kyllä, sujuvasti kirjoitettu  ja aiheeltaan kiinnostava, mutta kirjana ei sen enempää. Mutta kirjan avaama sisäpiirinäkökulma amerikkalaiseen orjuuteen hätkähdyttää siitä huolimatta, että asia on tuttu jo koulun historiankirjoista.

Martha Jefferson kuoli alta kolmekymppisenä synnytettyään kuusi lasta, joista kaksi selviytyi aikuisiksi. Marthan kuollessa Sally Hemings oli toisella kymmenellä, eikä mennyt monta vuotta, kun Thomas Jefferson teki hänestä jalkavaimonsa. Se olisi uponnut historian uumeniin lukemattomien samanlaisten kanssa, jollei Thomas Jefferson olisi ollut Amerikan presidentti, järjestyksessä kolmas.

Jefferson ei mennyt uusiin naimisiin vaimonsa kuoltua. Sen sijaan hän alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. 

Marraskuussa 1802 The Recorder -lehti teki Seiska-lehden veroisen jymypaljastuksen: Thomas Jeffersonilla on orja jalkavaimonaan ja hänen kanssaan lukuisia lapsia: 

Sallyn äiti Betty painosti tytärtään pyytämään isännältään vapautta itselleen ja lapsilleen. Vapautettu orja oli itsensä oma. Thomas Jefferson lupasi, että hän vapauttaa lapsensa sitä mukaa, kun nämä tulevat 21-vuotiaiksi. Mutta Sallya hän ei vapauttanut ennen kuin testamentissaan. Syy oli se, että Virginian lain mukaan vapautettujen orjien ei ollut lupa jäädä osavaltion alueelle, vaan heidän oli lähdettävä pohjoisvaltioihin, joissa orjuus ei ollut voimassa, ja Sallynkin olisi pitänyt muuttaa muualle.

Presidentti Thomas Jefferson omisti elämänsä aikana noin 600 orjaa.

Kirjan luettuani vietin tunteja netissä lukien lisää sekä Sallystä ja Jeffersonista että Amerikan orjuudesta.  Vuonna 1865, kun Amerikan sisällissota päättyi, Yhdysvaltain perustuslakiin tehtiin lisäys, joka kielsi orjuuden koko Amerikan Yhdysvaltojen alueella. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut juurikaan helpommaksi. Jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien, näkee, miten vähän oli lopulta muuttunut. 

Iso askel eteenpäin oli Barack Obaman valinta Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2009. Hänen ja Thomas Jeffersonin presidentiksi valitsemisen välillä oli 108 vuotta.

Margaret Mitchell Tuulen viemää
Kathryn Stockett Piiat
Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta, kun afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.
   
Osa Sally Hemingsin lapsista avioitui mustien kanssa, osa otti pohjoisvaltioissa valkoisen identiteetin, mikä onnistui heidän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen jälkeläisissään on sekä mustia että valkoisia:

Sally Hemingsillä oli Jeffersonin plantaasilla Monticellossa salainen oma huone, jonne oli sisäänkäynti Thomas Jeffersonin makuuhuoneesta:



Heikki Valkama: Pallokala


Pallokala on Heikki Valkaman esikoisdekkari, kustantajan tarkentamana gastrodekkari. Suomalainen huippukokki Riku Mäki kutsutaan arvostettuun kokkikisaan Japaniin. Kun kilpailu alkaa, tapahtuu murha, ja Riku Mäki huomaa olevansa liemessä.

Image- ja Mondo-lehtien päätoimittajana aiemmin tutuksi tullut Valkama tuntee Japanin, sillä hän on asunut siellä vuosia. Pallokalassa hän kertoo japanilaisesta ruoasta, tavoista ja kulttuurista niin laajalti, että kirja käy ensioppaaksi maahan matkustavalle, jos sellaista tarvitsee.

Japanilaisessa ravintolassa Riku Mäki katsoo, kuinka kokki tuo pöydän viereen elävän kilpikonnan ja katkaisee siltä pään niin, että tilattu kilpikonnakeitto on taatusti tuoretta.

“Ihmiset ovat taitavia näkemään toisissa kulttuureissa vikoja, mutta omien kulttuuristen konventioiden tarkastelu on monille lähes mahdotonta”, Riku ajattelee ja muistaa, kuinka tuli aikanaan lehtihaastattelussa maininneeksi, että oli Kauko-idässä syönyt koiraa. Hän joutui suomalaisen some-raivon kohteeksi “vaikka samat lemmikkien omistajat syöttivät kyseenalaistamatta koirilleen lehmää, intialaisten pyhää eläintä”.

Kirjan yleisesti ottaen sujuvassa kielessä silmä tökkää siellä täällä turhiin sivistyssanoihin. Kun kilpikonnakeitto valmistuu, Riku arvioi, että keiton "sekä maku että tekstuuri olivat miellyttävät”. Suurelle yleisölle kirjoittaessa kannattaisi vaihtaa kulttuuriset konventiot ja tekstuurit paikallisiksi tavoiksi ja rakenteiksi.

Pallokalan alku lähtee liikkeelle hitaasti, mikä johtuu osin laajasta japanipaketista ja osin Riku Mäen turhankin tarkkaan kerrotuista taustoista. Kirjailijalle on tarpeen, että hänen henkilöllään on mietitty historia, mutta lukija ei tarvitse siitä kuin olennaisen tiivistettynä. Mitä on tarpeen lisätä, sen voi tehdä matkan varrella juonen edetessä.

Pallokala ei ole dekkari, jossa päähenkilö tai poliisi ratkaisee vihjeiden avulla, kuka on murhaaja. Kirjan voi määritellä rikosromaaniksi, sillä murha kyllä tapahtuu, mutta ratkaisu lähinnä kävelee vastaan. Murha on Pallokalassa osin väline, jonka avulla kirjailija tutustuttaa lukijaa japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin. Jos se kiinnostaa tai alkaa lukiessa kiinnostaa, niin hyvä. Jos sen sijaan tarttuu kirjaan halutessaan lukea murhamysteeristä ja miten se ratkaistaan, Pallokala ei ole paras valinta.

LISÄÄ JAPANIA
Haruki Murakami 1Q84
Japanilaisen Haruki Murakamin kolmiosainen jättiromaani on yhtä aikaa trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. 

KIINALAINEN DEKKARISARJA
Qiu Xialong Kuolemanjärvi
Ylikomisario Chen Cao tutkii murhia, joista monien taustalla on tapahtumat Maon aikana. Siinä sivussa avataan kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin.

LISÄÄ ENTISTÄ JA NYKYISTÄ KIINAA 
Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit  
Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää lapsen isälle, kun poika on alta vuoden. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.